Joskus on nsuorastaan hämmentävää, miten ristiriitaista infoa ihmisiltä saa. Varsinkin silloin, kun kyse on läheisestä ihmisestä.

Voin rehellisesti myöntää, että en ole mikään parisuhde expertti. Minä en vain tajua parisuhteen dynamiikkaa, enkä osaa luottaa ihmiseen, joka on vierelläni. Että hän olisi siinä aina. En osaa myöskään kertoa hänelle ajatuksiani tai luottaa siihen, että hän ei pitäisi niitä tyhminä. En myöskään tuo ilmi mielipiteitän tai ainakaan ala vääntämään kättä ihan tosissaan, jos mielipiteet poikkeavat.

Inhoan huutamista, riitelyä ja raivoamista. En osaa enkä pysty käsittelemään ihmistä, joka karjuu kuin palosireeni ja näyttää...raivostuneelta.

Ei, minä rupean joko

a) Nauramaan
b) Itkemään
c) Pakenen paikalta

Oma ukkoni syyttää minua siitä, että en tuo ilmi mielipiteitäni tai seiso niiden takana tarpeeksi tiukasti. Minussa ei ole hänelle vastusta ja olen liian myöntyväinen ja mukautuvainen. Se on ihan totta. Niin olenkin. Minä en vain osaa, enkä edes halua.

Sen ainoan kerran, kun erehdyin tuomaan mielipiteeni ja ajatukseni julki (tosin ehkä hieman kärkkäästi)nsain vastaani kitarisat valkoisena karjuvan ihmisen.

Minä en ymmärrä, miksi ihmiset odottavat minun tuovan mielipiteitäni ja ajatuksiani julki, jos he eivät kuitenkaan halua niitä kuulla?

Terapia tätini sanoi aikanaan, että minä pelkään vihantunnetta ja naamioin sen nauruun tai muihin asioihin. Se on totta. Viha on jotain sellaista, jota ei voi hallita. Olen opetellut hallitsemaan omaani. Sillä olen minäkin heitellyt viilipurkkeja seiniinja kiljunut kuin heikkopäinen raivoani naapureidenkin ihasteltavaksi.

Mutta tosiasia on se, että ei semmoisen ihmisen kanssa keskustella mistään. Ja sellaisten ihmisten kanssa, kuin minä...on epätodennäköistä, että sama virhe toistuu kovin nopeasti uudestaan.

Siinä sitä sitten mennään oravanpyörää..yksi normaali ja yksi epänormaali ihminen, parisuhteessa toistensa kanssa. toinen säikky ja toinen höyryveturi.

Joskus mun tekisi mieli kysyä kaikilta ihmisiltä (niiltä, jotka haluavat kuulla mitä päässäni liikkuu) "Miksi helvetissä te oikein haluatte kuulla, jos ette kuitenkaan sitä kestä?"

Ehkä..se on niin, että sellaisia ihmisiä suututtaa, kun heille selviää etten ajattelekkaan asioista samoin ja että ei, en aio muuttaa mielipidettäni, ilman erittäin painavaa syytä. Ja raivoaminen ei ole sellainen.

Mä hämmästyin kovin tänään, kun aloin lukemaan postista kolahtanutta Elle lehteä! Voi sitä riemua ja iloa, kun luin artikkelia tytöstä, jonka kanssa olin elänyt samassa nuorisokodissa! Ihan oikeasti, tässä on tarina, joka pitäisi löytyä lehtien sivuilta, kertomus siitä, kun nuorisokodista ponnistetaan maailmalle ja tehdään jotain hyvää. Miten vahvaksi voi kasvaa, kun kasvuympäristö antaa siihen mahdollisuuden.

Voin vieläkin muistaa sen räiskynnän, mitä Lövön käytävillä oli aina välillä ja kun istuttiin kaikki akkelit aamupalalla tai katsomassa Salaisia kansioita, kuka sohvalla ja kuka lattialla hierottavana :)

Ihan oikeasti, kuinka paljon rohkeutta ja voimaa sekä tasapainoisuutta tarvitaan, että on 28-vuotiaana perustanut lastenkodin? Että tekee sitä "työkseen" ilmaiseksi ja vaan siitä rakkaudesta. JA miten paljon MERKITSEE vanhemmalla iällä, kun sisarukset pidetään yhdessä. Se voima kantaa aikuisenakin, niinkuin tässäkin projektissa on tehnyt.

Lukaskaa Ellen maaliskuun numero ja mikäli voitte, niin tukekaa Onni-kodin toimintaa http://windofchangeinternational.org

Tukemalla tätä toimintaa, te teette sitä, mitä Tuuli ja me monet muut ajateltiin, kun istuttiin katsomassa dokumenttia, olisiko ollut Kiinan lapsista. Sitä dokumenttia, mikä loppui sen pienen tytön itkuun, joka nääntyi hitaasti nälkään sängyssään. Se oli järkyttävä dokumentti, josta puhuttiin vielä pitkään ja mikä vei meiltä Lövöläisiltä tehokkaasti yöunet. Mutta siitäkin dokumentista seurasi jotain hyvää, sillä meistä kaikista Tuuli oli se, joka lähti tekemään asialle jotain, ei tosin kiinaan. JA jos sen dokumentin olet nähnyt ja sitä kauhistellut, niin nyt sulla on oikeasti mahdollisuus osallistua ja auttaa. Sillä samanlaisia surullisia tapauksia Tuuli pelastaa maailmalla, pieniä lapsia, jotka ovat nääntymässä nälkään...ja joista osa on siihen kuollutkin, kun Tuuli on liian myöhään avun tarvitsijan löytänyt. JA mikäli voit, linkkaa tästä omaan blogiisi, laita sana kiertämään. Sillä Nepalissa on suomalainen nainen, joka tekee sitä, mihin me muut ei pystytä ja joka ei siihen pysty, ilman meidän muiden apua. Autetaan siis Onni kotia sekä niitä onnettomia lapsia, jotka saavat uuden mahdollisuuden sielä! Tehdään maailmasta oikeesti Onnellisempi paikka!

Ps. Jättäkää komennti mikäli olette linkanneet tai laittaneet sanaa ettenpäin, näin tiedän, että edes joku lukee tätä blogia ja että tästä munkin taipaleesta on edes jotain hyötyä ollut.

Tätät voisi sanoa kiroukseksi, esikoisena olemista. Hänelle asetetaan taakka, jota hän ei vaan osaa ottaa pois. Jos sitä yritetään, usein saa seuraukseksi sen, että toinen sulkeutuu.

Minä sulkeuduin. Kun lastenkodin työntekijät yrittivät saada minut olemaan puuttumatta, suhtautuivat neutraalisti. Sitä raivokkaammin minä puutuin. Sitä vähemmän minä luotin. Jos kukaan muu ei huomannut tai ollut huolissaan, välittivätkö he edes?

Silloin kun minä olin lapsi, olisin toivonut aikuisilta enemmän otetta meihin. Kun näytti, etteivät he saaneet (tai tekivät sen, osoittaakseen miten väärässä olin, nousin puolustuskannalla, en uskonut mitään), niin minä otin komennon.

"Menkää nyt väiin, se potkii sen päätä tohon seinään" olin aivan kauhuissani, kun näin veljieni tappelevan.
"Veljes rakkautta, antaa niiden hoitaa, kyllä se siitä" itse en voinut jäädä katsomaan. Veli oli 6-vuotias, Sinä n. 10. Tulin väliin ja veli löi minua itkuisin silmin. Lopulta itkimme molemmat omissa huoneissamme. Minä yritin vain auttaa, tajuamatta, että olin tullut väliin johonkin sellaiseen, mihin ei olisi pitänyt (Veli osti hyväksynnän Sinulta).

Joskus on ehkä parempi, että aikuinen puutuu. Ottaa aikuisuuden omiin käsiin ja menee väliin. Antaa esikoiselle (sekä sisaruksille) vapautuksen roolistaan. Jokaisella lapsella on rooli. Oli hän ainut, keskimmäinen , ensimmäinen tai kuopus. Mutta jokaisen rikkonaisen perheen lapsella on oma roolinsa. Ja siihen pitää puuttua, myös muilla tavoilla, kuin puhumalla. Tekemällä!

Minuun aiakin tekemiset olisivat tehonneet, paremmin, kuin puhumiset. Olivathan vanhempani puhuneet koko elämäni, tekojen siasta. Puheeseen ei enään luottanut.

Tänään töissä, mä olisin vaan halunnut ryöstää lapsen. Tän vauvan vanhemmista näki, että maistui muukin, kuin alkoholi. Sen ihan aisti, että lapsi jää näiden päihteiden alle. Niin mummosta, kuin vanhemmista. Kulutus vaan näkyi.

Kaikissa se ei näy, että vanhemmat vain "unohtavat" lapsensa, silloin tällöin. Mutta niissä, jotka sen useemmin tekee, heissä se näkyy. Ja silti, kumpikaan vanhempi ei ole toistansa parempi. Vaikka toinen "lipsuisi" vain silloin tällöin. Mutta niistä muista ei näe. Näistä näki. Ja se oli aivan kamalaa, palvella kauniisti loppuun asti. Kun olis vaan tehnyt mieli napata lapsi ja kysyä "ymmärrättekö te, mitä teette?!".

Miten sossu ei näistä huomaa tai halua nähdä? Pakkohan heidän on? Ja naapureiden myös! Jos minäkin näen! Ero on niin selvä, puheissa, naamassa, käytöksessä...ihan kaikessa (lapsessa)!

Jotenkin mua järkyttää. Lehdessä uutisoitiin äidistä, joka oli 2 prommillen humalassa vienyt 11kk ikäisen vauvansa -15 asteiseen ulkoilmaan ilman vaatteita. Ja tässä ei ollut rikosta tapahtunut.

Miten niin ei ollut? Jos sivulliset eivät olisi tajunneet olisi seurauksena voinut olla hypotermia ja kuolema. Onko humala hyväksyttävä syy vaarantaa toisen terveys ja jopa henki?

Suomessa puhutaan niin paljon ja niin kauniisti lasten oikeuksista ja oikeudesta päihteettömään elämään. Mutta kun tätä menoa katsoo ja omia kokemuksia vertaa, niin tuntuu ihan sanahelinältä koko asia. Paapotaan vaan, ihan loppuun asti ja nimenomaan - lapsen terveyden kustannuksella.

On totta, että lapsi jumaloi vanhempiaan. Todellakin, näin voi olla, vaikka vanhemmat olisivat täysin kyvyttömiä huolehtimaan jälkikasvustaan. Kyse on loppujenlopuksi tarpeesta ansaita vanhempiensa rakkaus. Ei oikeastaan muusta. Ihan oikeasti, ei muusta. Ainoastaan siitä, että vanhemmat hyväksyvät, huomaavat ja ymmärtävät rakastaa. Lapsi taistelee niitä voimia vastaan, jotka vievät vanhemman huomion pois lapsesta. Alkoholia, huumetta, mielenterveysongelmia...mitä niitä onkaan. Päämääränä se, että vanhempi lopettaisi lasta satuttavan käyttäytymisen.

Minäkin, niinkuin veljeni, taistelimme omien vanhempiemme huomiosta. Muistan kuinka ihailin äitiäni ja yritin saada hänen hyväksyntäänsä. Mökillä seisoin auton konepellillä ja julistin totuuksiani maailmasta ja mitä enemmän äiti humalassa jutuilleni nauroi, sitä paremmalta minusta tuntui. Isääni ymmärsin ja hänen kanssaan juttelin aikuisten asioista (jo ollessani 10-vuotias), koska uskoin, että näin hän tajuaisi oman elämänsä hulluuden ja ymmärtäisi lopettaa.

Olen aina ollut Isän tyttö, koska isä on kuunnellut, mutta ei koskaan toiminut sen mukaan mistä itse moralisoi. Ehkä tämä on se dileema, miksi olen ollut isän tyttö...koska hän ei oikeasti ole ollut "tytön isä" siinä missä äiti on ollut äiti, tai ainakin edes yrittänyt olla äiti. Ei hän aina kuunnellut, koska lasten jutut nyt ovat lastenjuttuja. Isä taas kuunteli, mutta sai kiedottua näin enemmän siihen alkoholismiin meidät muksut kiinni. Aina kun toivo pilkahti, niin siihen tartuttiin ja petyttiin.

Vamasti on totta, että vanehmmat rakastavat lapsiansa pyytettömästi, mutta se ei vie pois sitä tosiasiaa, että rikkonainen vanhempi saattaa myös kadottaa vanhemmuutensa sairastuttuaan mieleltään. Vanhemmuus palaa, kun sairaus ei ota valtaa, mutta samalla kun ottaa, lapsi jää jalkoihin. Selviytymään yksin.

Puhutaan lapsen ja vanhemman tukemisesta, että lapsen paras paikka on kotona. Osaltaan voin allekirjoittaa tämän (Veljen osalta en), sillä kun lapsi on asunut tarpeeksi kauan kotona, muiden huolenpito ja rakkaus saa lapsen vaan tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi. Huolimatta siitä, miten paljon yrittää. Lapsi ei luota eikä usko rakkauteen. Tahtoo kyllä, mutta on jatkuvasti varuillaan, koska ei ole "oma lapsi", "koko maailma", "me muita vastaan". On vain aikuinen, jolla ei ole mitään siteitä lapseen ja lapsi, joka toivoo elämäänsä jotain järkeä ja tasapainoa, kapinoiden silti vastaan, koska ei voi luottaa siihen.

Nyt kun katson meidän nuoruutta (minä, Sinä ja Veli), niin tiedän, että Veli pääsi helpoimmalla. Hän oli 3-vuotias, kun meidät otettiin huostaan pysyvästi (sisaruksia ei sais, EI KOSKAAN, erottaa toisistaan, vedoten ikään tai mihinkään muuhun..he ovat viimekädessä se viimeinen perhe, linkki omaan identiteettiin) ja hän selvisi siitä parhaiten. Huolimatta siitä, että nuoruusvuosina meni lujaa. Mutta hän sai ja uskalsi oikeasti olla teini, silloin kun teini-ikä hänet tavoitti. Hän uskaltaa ja osaa sanoa mielipiteensä suoraan sekä olla erimieltä...hän osaa puolustaa omaa persoonaansa, koska on oppinut kunnioittamaan sitä. Monin tavoin Veli on siis pärjännyt paremmin kuin minä. Hän ei räpiköi samointavoin, vaikka hänestä toisinaan siltä tuntuukin.

Mitä aikaisemmin lapsi siis otetaan huostaan, sitä paremmat mahdollisuudet hänellä on. Lapsen ja vanhemman sidettä voidaan tukea, turvaten lapsen lapsuus.

On varmasti totta (tämä ainakin näytti olevan niin, kun kävin itse vauvalassa hoitamassa vauvoja ollessani lastenkodissa), että vanhemmat "vieraantuvat" lapsesta, mitä nuorempana hänet otetaan huostaan. Eli yhteyttä ei synny niin hyvin. Tätäkin voisi tukea, antamalla vanhemmalle (isälle tai äidille) mahdollisuus yöpyä ja olla läsnä lapsen sioituspaikassa. Eli "kotilomat" hoidettaisiin lastenkodissa, valvovan silmän alla. Turvaten lapsen perusoikeus turvalliseen lapsuuteen ja antamalla vanehmmalle tukea vanhemmuuteen.

Jo kerta viikkoon tapahtuvat kohtaamiset leimaavat lapsen hoitajaan. Tiedän sen siitä, että itse kävin Pitäjänmäen lastenkodissa, Nuppulassa, hoitamassa vauvoja, kerran viikossa (vähintään), sylittämässä ja leikkimässä Ja erään kerran kun isä tuli samaan aikaan, ei lapsi ollut kiinostunut muista kuin minusta. Isä oli vieras, minä en.

Kyseinen kerta myös opetti sen, että lastenkodin henkilökunta ei tue tarpeeksi! He "katoavat" paikalta häveliäästi, sen sijaan, että keskustelisivat vanhemman kanssa, antaisivat tukea kohtaamiseen ja tekisivät kohtaamisesta mahdollisimman neutraalin sekä normaalin. Sekä sen, että joskus 12-vuotias voi olla se "aikuinen". Niinkuin silloin sanoin "Älä yhtään ujostele, Se tykkää tästä ja tästä, rohkeesti vaan. Mä meen nyt pois, niin saatte olla rauhassa"

Kyseinen muksu meni perheeseen, josta itse olin todella iloinen silloin, vaikka se surettikin, sillä muksusta oli tullut tärkeä minulle. Mutta en voi olla vieläkään säälimättä isää, joka jäi mielestäni ilman tukea ottaa yhteyttä lapseensa, eikä 12-vuotias ole se, jolta tukea tai mallia saisi ottaa. Ja näin tuntui olevan monien lähisukulaisten kanssa, jotka olisivat olleet kiinostuneita ottamaan osaa sioitettujen lasten elämään, he eivät saaneet tukea.

Lastenkodissa (silloin kun itse olin) lapset sioitettiin iän mukaan. Tämä on toki helpompaa hoitsuille, mutta ei lapsille. He eivät saa sitä "normaalia" perhemallia, jossa isommat ja nuoremmat ovat sekaisin...valmiuksia omaan vanhemmuuteen. Ja taas pienet lapset evät saa sitä, mitä tarvitsevat, isompien huomiota ja tukea sekä esimerkkiä kasvuunsa. On täysin järjetöntä ajatella, että kuusi vauvaikäistä saisi jakamattoman huomion kahdelta saati kolmelta vanehmmalta ohjaajalta, siinä tavoin kuin tarvitsisisvat. Sillä ohjaajat ovat vain töissä ja vaikka ammatti olisi kutsumus ammatti, niin työ väsyttää (niinkuin meitä vanhempia) ja tällöin muut lapset ovat tuki näille pienoisille, kuten nämä pienoiset tuki näille vanhemmille. Kiintymys kasvaa ja opitaan pitämään huolta toisista. Lapsen on helpompi rakasta toista lasta, kuin vierasta aikuista. Sillä lapsi ei voi irtisanoa itseänsä, vaan samassa veneessä ollaan, mutta hoitsu voi päättää, ettei työ olekkaan häntä varten.

Tässä mallissa ei voi olla mitään väärää, koska se toimii myös perheissä, joissa vanhemmat ovat vanhemmuutensa tasalla. "Sisaruksista" voi siis olla todellinen apu ja hyöty tosilleen!