Luulen, että teitä kaikkia, jotka olette lukeneet Blogiani alusta asti, kiinosta tämä tieto. Rasavilli on vihdoin otettu huostaan. Hän käy kotona useammin, kuin mitä minä kävin, miltei joka päivä ja äiti on (ainakin suurimman osan ajasta) selvinpäin, kun rasavilli piipahtaa kotona. Itse en ole pahemmin pitänyt yhteyttä Rasavilliin, emme siis ole nähneet, vaikka olemme puhuneet. Veli sen sijaan hakee häntä heille ja pitää yhteyttä.

On hassua ajatella, että kun Rasavilli oli vauva, hän oli useasti luonani ja toivoin, että hän olisi minun lapseni, eikä äidin. Ja nyt, minua pelottaa ottaa yhteyttä, kun pelkään, etten osaakkaan rakastaa tai olla rakkauden arvoinen.

Hullua.

Tänään (tai tarkemmin kai eilen) veljeni olisi täyttänyt 26-vuotta. Se on aika vähän, vaikka muksuna ajattelinkin, että kaikki yli 30-vuotiaat olivat mummoja ja lähellä sen, melkein mummoja (sekä pappoja). Omiin pieneen silmiin sellaiset ihmiset näyttivät vanhoilta. Samoin minä kauhistelin ystävieni vanhempia, joilla oli silmälasit ja viellä enemmän, jos kaksi samanlaista oli laittanut hynttyyt yhteen. Mietin, etten koskaan ottaisi silmälasipäistä miestä (saati tekisi lapsia sellaisen kanssa), ja että kuolisin, jos joutuisin käyttämään laseja. Mielummin siis kuolisin, kuin käyttäisin. Niin minä kuitenkin hankin ensimmäisen lapseni silmälasipäisen pojan kanssa (kyllä, pojan, en miehen) ja olin silmälasipäinen itsekkin ja olen vielläkin.

Kun me olimme pieniä veljeni kanssa, en muista mitään erityistä rakkaudentunnetta. Hän oli siinä ja minä olin isompi sekä viisaampi. Muistan, että se tuntui mukavalta. Kun opetin ruotsissa keittiönlattialla munakkaan tekoa veljelleni. Rikoin munat kulhoon (suurin osa meni lattialle) ja vatkasin vispilällä selittäen tärkeänä, että näin tulee munakasta. Vaikka kuinka vatkasin, ei kanamunat kypsyneet ja ennenkuin kerkesin kokeilemaan konsteja siihen, isä heräsi. Eikä niin ilahtuneena...tosin ei hän vihainenkaan osanut olla, kun kerroin halunneeni tehdä meille aamupalaa ja yllättää vanhempani. En myöskään muista mitään älytöntä rakkaudentunnetta vanhempiini. Muistan, että otin heistä mallia ja että he olivat siinä. Tekivät toisinaan kivoja asioita ja toisinaan taas ikävempiä, joista en pitänyt.

En ollut veljelleni mikään unelma sisko (vanhemmilleni ehkä unelma lapsi, ennen teiniraskauttani), mutta veljelleni olin pienenä tosi ankara. Minä lahjoitin hänen jäätelönsä, kuritin ja rankaisin häntä. Pidin veljeäni nukkena, jota kuljetin ympäri maita ja mantuja nukenvaunuissani (ja kaverini olivat kateellisia, kun minulla oli "elävä nukke"). Useasti haukuin hntä hulluksi, idiootiksi, hölmöksi sekä palosireeniksi, kun hän itki kovalla äänellä. Kaiken tämän olin toki oppinut vanhemmiltani. Miten he puhuivat minulle, muille, veljelleni. Minä olin kamala sisko, jolle veljeni halusi olla "jotain" loppuun asti. Ja vasta lopussa, ehkä liian myöhään, minä osasin kertoa hänelle, miten paljon ylöspäin häntä katsoin, itseeni nähden.

Tiedän, että puolustelin häntä, kun hän juoksi 6-vuotiaana jalat vispaten sivuille, ja kerroin ystävilleni, että se oli jäänne hänen epämuodostumasta, joka kyllä korjaantuisi pian ja ettei se ollut enään niin paha kuin ennen. Itkin myös pelkästä myötätunnosta, kun veljeni sai selkää (ja sain vanhempani hämilleen reaktiostani). Siaisperheessä puolustin veljeäni silloinkin, kun hän sai siaisäidiltä lisää hyväksyntää siitä, miten paljon hän minua soimasi tai arvosteli.

Olen monta päivää miettinyt, että kirjoitan huonoista muistoista Ruotsissa, niitä kyllä on. Mutta en ole voinut. Tuntuu liian raskaalta kirjoittaa pelkistä huonoista. Hyvät kyllä luonistuvat, silloinkin, kun tiedän, että ne lomittuvat huonojen kanssa, Mutta huonot eivät. Joten ne on kirjoitettava yhdessä. Ja sinä sekameteli soppana, jona ne tulevat. Pleot, ilot, toivot, pettymykset, itseinhot sekä rakkaudet, surut, ilot ja monet muut tunteet, joita me silloin koimme.

En tiedä tarkkaan minkä ikäinen olin, kun muutimme suomesta pois. Mutta kertomusten mukaan olen ollut kahden tai kolmen kieppeillä. Veljeni epämuodostuman (kyllä, hän syntyi epämuodostuneena) johtuen, luulen, että muutimme hänen leikkauksensa jälkeen pois. Tosin en ole tästä ollenkaan varma ja voi olla, että hänet leikattiin ruotsissa. Muistan kuitenkin sen isokokoisen sairaalavuoteen, jossa veljeni makasi pitkään ja jossa kävimme häntä tervehtimässä. Hän ei itse tuntunut tietävän miksi siellä oli, sellainen kuva minulle jäi.

Minulla on paljon hyviä muistoja tuosta maasta. Muistan, miten äiti teki meille välillä suklaamoussakkaa töidensä jälkeen ja sen miten kivaa oli lähteä ulos ja tietää, että moussakka odotti kotona valmiinaa. Ne päivät olivat juhlaa. Muistan myös kauppareissun, kun ostimme jugurttia kotiin ja se tuntui minusta todella yleelliseltä. Kun tiesin, että voisin valita minkä maun tahansa. Juhannuksena isäni vei minut katsomaan kokkoa ja kertoi, miten koko maa juhli syntymäpäivääni. Muistan vielläkin oman ihmetykseni ja ylpeyteni siitä, että minun syntymäpäivääni juhlittiin. Isäni vakuutti, että he juhlivat juurikin sitä ja sytyttivät kokkoja (tulia) minun päiväni kunniaksi, sillä se oli hieno päivä.

Kävin ruotsalaista lastentarhaa (tosin minulla on muistikuva, että siellä puhuttiin suomeakin) ja pidin tarhasta paljon, mutta eniten pidin siitä, kun isä haki minut ja sain istua hänen olkapäillään. Minulla oli ystäviä pihalla (jotka puhuivat vain ruotsia ja minusta se oli omituista, että ymmärsin, mutta ajtattelin eri kielellä) joiden kanssa leikin. Äitini oli ystävystynyt naapurin naisen kanssa, jolla oli kaksi poikaa ja usein me menimme yhdessä ulos odottamaan, että moussakka valmistui. Emme syönneet kovinkaan usein yhdessä, mutta sekä naapurilla että meillä oli moussakka tekeytymässä jääkaapissa.

Muistan äitini leipomisen ja sen miten tykkäsin katsoa, kun hän hyräillen valmisti pullaa tai pipareita. Muistan veljeni (tämän kuolleen), kutsutaan häntä nyt vaikka Mikaeliksi, pinnasängyn, sekä sen, että se oli korkea. Tiesin, että pienet lapset nukkuivat siinä, mutta toisinaan toivoin, että Mikaelin sänky ei olisi ollut niin iso. Joulut ja suku oli Ruotsissa asuessamme parhaimpia. Rakastin mummiani yli kaiken ja muistan miten aina odotin innolla, kun hänen piti tulla. Jopa sen kerran, kun hän ei tullut. Äitini puki minut silloin keltaiseen villapukuun ja meidän piti mennä Tunnelbanalla mummia vastaan satamaan. Menimme ja kävelimme ja kun laiva tuli, emme löytäneet mummia sieltä. Olin todella pettynyt, sillä toivoin, että jokainen ihminen, joka laivasta tuli ulos, olisi ollut mummi ja odotin häntä kovin. En ymmärtänyt miksi mummi ei silloin tullut, enkä vielä tänä päivänäkään tiedä sitä, miksi hän ei laivassa ollut. Mutta sen minkä muistan, oli pettymykseni ja ihmetykseni. Ehkä jotain tapahtui, sillä olin mummini lellikki.

Muistan myös joulun, jolloin isäni oli joulupukkina. Hän "lähti etsimään" pukkia ja tuli vasta pukin vierailun jälkeen. Vasta myöhemmin ymmärsin, että isä oli ollut tuo Joulupukki. Me odotimme häntä porojen kanssa, mutta kun maassa ei ollut paljoa lunta, pelkäsin, että Pukki ei tule. Äiti lohdutti ja kertoi, että pukilla oli maasturi tai helikopteri, jolla hän saattoi tulla, kun lunta ei ollut tarpeeksi. Pukki kyllä tulisi, vaikka vain asfalttia näkyisi. Ja niin pukki sitten tuli, kysyen olimmeko kilttejä ja sikäyttäen Mikaelin, joka juoksi parkuen äidin syliin. Saimme silloin paljon lahjoja ja rakkain oli minulle joulupukki, joka soitti sävelmää. Se oli niin rakas, että loppujen lopuksi Äiti sekä Isä nostivat pukin eteisen kaapin päälle.

Nämä ovat siis rakkaimmat ja parhaimmat muistoni elostamme ruotsissa. Valitettavasti elämämme siellä ei ollut pelkkä juhlaa ja onnea.

Silloin, kun minä synnyin, minä myös kuolin. Saman päivänä minä synnyin, kuolin ja heräsin eloon. Ennusteeni ei ollut turhan hyvä, vesipää tai henkisesti vajaa. Sain aivoverenvuodon ja sen lisäksi verta valui selkäytimeeni, joten minusta piti tulla kaikkea muuta, kuin mitä tuli. Kuristuin synnytyksessä napanuoraani, koska tulin perä edellä, napanuora kiertyneenä kaulaani ja minut vedettiin pihdeillä ulos. Äitini ensimmäiset sanat isälleni olivat (syntymäni jälkeen) "Et sitten naura, se näyttää vähän possulta." Minun nenäni oli kuin sian kärsä, väänyneenä ylöspäin. Niin minä siis synnyin, meidän perheeseen. Ensimmäisenä lapsena.

Sanotaan, että lapsi muistaa vasta viidenneltä ikävuodelta asti. Minulle se ei pidä paikkansa. Muistan peiton, jota rakastin kovasti. Se oli keltainen, ruudullinen ja lohdutti. Muistan vielläkin, miltä tuntui "veivata" peittoa etusormen ja peukalon välissä. En osannut nukkua ilman sitä. Ensimmäinen muistoni on, kun hieron peittoa sormieni välissä (tutti tai peukalo suussa) ja kävelen "porras käytävässä". Se oli puinen avokäytävä Tapanilassa, toisessa kerroksessa. Peitto lohdutti ja rauhoitti. En tiedä miksi. Ehkä vanhempani nukkuivat, eivätkä heränneet, ehkä he tappelivat? Muistan kuitenkin kodin Tapanilassa sekä peittoni, sinaapinkeltaise, neliö ompeleella. Se oli kuuma, mutta rakas minulle. Tuossa asunnossa on myös ensimmäinen muisto veljestäni. Tosin luulen, että hän syntyi ensimmäisen muistoni jälkeen. Niin minun elämäni siis alkoi. Alkoholi oli ongelma vanhemmilleni jo syntyessäni. Mitä olen ymmärtänyt, niin äitini joi jo odottaessaan minua. Ja  hän yritti saada minut juomaan odottaessani omaa lastani. Äitini vakuutti, että ei "yksi" olut haittaa.Kun kieltäydyin, totesi hän "Ai niin, sullahan oli noi periaatteet." ja nauroi pilkallisesti päälle. Äidistäni oli kuitenkin suuri apu myöhemmin, kun sain ensimmäisen lapseni. Hänellä oli ihanan rehellinen sekä TODELLINEN näkemys siitä, mitä on saada lapsi ja elää lapsen kanssa.

Monesti minä ikävöin tätä blogia ja mietin tänne kirjoittamista. Monen asian olen jättänyt kirjoittamatta ja monen asian ole elänyt tämän blogin kautta uudelleen. Taanoin tajusin, että tämä blogi on yksi niistä linkeistä, jotka ehkä auttavat, mutta myös hidastavat, eteenpäin menoani. Tästä on tullut yhtä kuin kuolleesta veljestäni. Tämän kautta hän on elossa, suruni, muistojeni, ikäväni ja tuskani sekä elämäni kautta.

Aikoinaan, kun sain päähäni pistää tämän blogin, oli tarkoitukseni kertoa veljestäni. Maalata hänet kirjoituksieni kautta eloon, samalla tavoin, kuin hän eli minulle. Sitä mukaa kuin kirjoitin tämä blogi muuttui. Ei minulle, mutta ehkä muille, jotka tätä lukivat. Tästä tuli sekametelisoppa ;) Mutta tämä keskittyi yhteen asiaa, Veljeni kuolemaan.

Nyt, tänään ja jo pidemmän aikaan, minä olen ollut valmis maalaamaan hänet ja minut, sekä kaikki muut läheiseni, eloon tässä blogissa. Elämään elämäni uudestaan ja huomioimaan asiat, joita minun pitää nähdä. En siksi, että haluaisin shokeerata, haavoittaa tai osoittaa olevani jotain, jota en ole. Vaan siksi, että minä tarvitsen sitä. Minun on pakko kertoa, että voin jatkaa elämääni. Minun on pakko ymmärtää, että voin kohdata huomisen. Samalla toivon (itsekeskeisesti ja rakkaasti), että ehkä on ihmisiä, joille minun kirjoituksellani on väliä ja jotka löytävät siitä jotain. Muut rikkonaiset lapset, jotka ovat kokeneet saman tai pahempaa. Ihmiset, jotka tekevät töitä heidän kanssaan. Ihmiset, jotka tuntevat hukkuvansa elämäänsä (niinkuin minä välillä) ja ihmiset, jotka tuntevat olevansa sinut sen kanssa (niinkuin minä joskus), mutta jokin hiertää. Ja ehkä tästä on eniten apua minulle itselleni. Se auttaa ihmeesti, kun asiat voi sanoa ääneen, ei vain päänsä sisällä. Se on sama kuin puhuisi seinille, kun puhuu vain itselleen.

Blogini nimeä minä en muuta, sillä tämän kaiken sai aikaan Yksi kuolema, joka kohtasi minut naistenpäivänä 2005. Silloin minä olin 25-vuotias, kolmen lapsen äiti (ja samoja lapsia hoidan vielläkin ylpeänä sekä kiitollisena), jonka elämä katosi ja haavottui eteisessä, rikospoliisien vierailuun.

Elämäni on ollut paha, mutta se on ollut myös hyvä. Vanhempani ovat rakastaneet, eivät ehkä oikealla tavalla, mutta tiedän, että olen ollut tärkeä heille. Siaisperheeni oli mahtava, vaikka inhosinkin siaisäitiä(enkä voi sanoa pitäväni hänestä vielläkään), mutta hänessä oli puolia, joita arvostan suuresti. Ei hän ollut paha, mahtava nainen, mutta liian erinlainen tullakseen toimeen kanssani. Ystäväni, jotka kaikki ovat talletettu minun sydämeeni, ala-asteelta lähtien. Naapurini (entiset ja nykyiset), jotka ovat muuttaneet maailmani ja ajatuksiani, sekä antaneet minulle lisää vahvuutta. Ihmiset, joita en ole koskaan nähnyt, mutta joista on tullut minulle läheisiä netin kautta. Työtoverini. Sosiaalialan ihmiset, joiden asiakkaina olen ollut ja joissa on ollut helmiä, paljon helmiä! Olen onnekas, sillä minua on ympäröinyt ihmiset, jotka ovat välittäneet, vaikka en ole ollut sukua, vaan tumtematon tyttö, johon he ovat halunneet tutustua. Tiedän, että kaikki eivät ole näin onnekkaita, kuin mitä olen ollut, Ja tiedän, että kaikki eivät ole näin huono-onnisia, kuin mitä olen ollut. Minun onneni on ollut toisen epäonni ja epäonneni toisten onni. Niin se maailma menee.

Tässä kirjoituksessani on myö toive, että tämän blogin alkuperä ei olisi ollut turha, veljeni kuolema. Että kokemani asiat (joista osa on ollut minulle todella sairaita ymmärtää) eivät olisi olleet turhia. Että niillä kaikilla olisi jokin tarkoitus, joka tekisi edes vähän järkeä siihen, miksi niin kävi. Ettei asioita tapahtuisi vai siksi, että niitä tapahtuu...sattumanvaraisesti. Jotta löytyisi syy.

Tästä tulkoon siis minun "raamattuni".