Yli kaksivuotta...minusta tuntuu, kuin olisin harhaillut tämän ajan labyrintissa, eksynyt itseeni, enkä oikein vielläkään löytänyt takaisin. Olen pohtinut paljon kokemaani, ehkä liikaa? Heittäytynyt itsesääliin, vihaan eläämää kohtaa ja yrittänyt pyristellä takaisin. Mutta seiniä on vastassa, on ollut, tulee olemaan, kunnes löydän taas takaisin. Itsensä etsimistä ja oppimista. Millaiset oppirahat sitä joskus saakin maksaa? Ja minkä vuoksi? Mihin perustuu maailman pahuus, suru ja kärsimys? Eikö jaloja ja hyviä ihmisiä voi olla, ihan muuten vaan? Tiedän että heitä on, mutta useinmiten suru ja tuska yhdistetääns iihen, että ihmisestä tulee parempi. Toisinaan epäilen, että olen vain mätääntynyt lisää sisältäni, kadottanut kauniita asioita ja saanut rumia tilalle. Miksi ihminen, joka kokee surua ei saa olla katkera? Miksi ei saa kieriä itsesäälissä? Miksi ei saa mitään negatiivistä? Joskus minusta tuntuu, että maailma odottaa sellaisilta ihmisiltä paljon enemmän, kuin niiltä, jotka eivät ole kokeneet vastoinkäymisiä elämässä. Miksi? Mikä erottaa minut ihmisestä, joka ei ole kokenut mitään pahaa? Kyynisyys, kiukku, pelko ja epätoivo? Nekö tekevät minusta paremman ja hienomman ihmisen?

Olen yrittänyt löytää vastauksia, jotka kaikki menevät päälaelleen, kun niitä luulen saavani. Jos ajattelen, että tämän kokemuksen tarvitsin, jotta siitä olisi apua jollekkin toiselle, kysyn miksi se joku toinen on tarvinnut sitten sen kokemuksen saadakseen apua tästä? Onko sellaisessa kehässä mitään järkeä? Sehän on täysin päätöntä!

Miksi on niin vaikeaa olla hyvä ihminen? Enkö minä voisi olla hyvä ihminen ilman kaikkea kokemaani? Eikö jokainen meistä voisi? Eikö elämä ja sen vaikeudet ole niitä, jotka saavat ihmiset valitsemaan väärin, katoamaan suruunsa tai vihaansa? Hyvä saa aikaan lisää hyvää ja paha saa pahaa. Yksinkertaista ja helppoa. Mutta meidät on silti varustettu asioilla, jotka satuttavat toisia.

Kun omat lapset itkevät pettymyksestä, jos jokin asia ei menekkään niinkuin he tahtovat. Sanotaan, että lapsen on hyvä kokea pettymyksiä, olen tästä samaa mieltää, tiettyyn pisteeseen asti. Mutta mitä jos elämää varten ei tarvitsisikaan valmentautua? Valmentautua pettymyksiä, sydänsuruja ja vaikeuksia varten? Sanotaan, että elämä olisi silloin tylsää. Mutta minä nukkuisin yöni paremmin, kukaan ei itkisi tuskaansa sinä yönä tai heittäisi henkeään. Ja minä voisin nukkua ja nukahtaa tietäen, että maailma on turvallinen ja huominen hyvä. Tietäisin, että en itse tekisi mitään, mikä tahallisesti tai tietämättäni vahingoittaisi jotain toista. En olisi ylpeä, en kyyninen, kylmä ja kiukkuinen.

Ehkä minä ymmärrän laajemmin, mutta ei minusta ainakaan viisaampaa ole viellä tullut, enkä tiedä tuleeko koskaan.

Jokainen kuolema jättää kysymyksiä, mutta kipein kysymys on aina se: "Mitä jos?"

Mitä jos vanhempamme eivät olisi olleet alkoholisteja ja olisimme asuneet kotona koko lapsuutemme? Mitä jos olisimme saaneet hyvän perheen ollessamme sioituksessa ja asuneet siellä aikuisuuteen asti? Mitä jos me emme olisi siirtyneet laitoksesta toiseen? Mitä jos ne kaksi perhettä, jossa asuit olisivatkin olleet niin hyviä, että niihin olisi voinut jäädä? Mitä jos ne typerät kakarat eivät olisi tehneet sinulle seksuaalistaväkivaltaa? Mitä jos sillä tutkivalla kätilöllä ei olisi ollut niin kiire ja hän olisi ottanut Marushin sisään, kuten lääkäri suositteli? Mitä jos olisitkin synnytyksessä saanut käsivarsillesi parkuvan pienen pojan, sen siaan, että hän syntyi suoraan haudattavaksi? Mitä jos pieni tyttönne olisikin ollut terve ja syntynyt elävänä sekä täysiaikaisena? Mitä jos terapeutti olisikin ohjannut sinut psykoterapiaan silloin, kun hänelle selvisi, että sinulla on persoonallisuus häiriö? Ja sitten...

Mitä jos olisin tullut loppukokoukseen? Olisitko nyt elossa? Vai olisiko viimeinen kohtaamisemme ollut silloin riitaisia? Mitä jos...

Siivoamme keittiön kaappeja. En viellä tiedä, että tämä on viimeinen päivä, minkä jälkeen en enään koskaan näe sinua. En tiedä, että viikon päästä sinun sydämesi on sammunut ja nukut ikuista unta. En tiedä, että tulen kysymään itseltäni useana yönä, useana päivänä..."Mitä jos?". Puhumme loppukouksestasi. Koska talonmies on tulossa aamulla asuntooni toimittamaan jotain, johon tarvitsee minun läsnäoloani, sanon, etten voi tulla loppukoukseesi. Voisin kyllä siirtää sitä, mutta arvelen, että siivouksessa menee pitkälle yöhön, joten pidemmät unet eivät olisi pahitteeksi. Sanot, että se on ihan ok. Sitten puhumme lääkkeistäsi ja siitä, ettei niiden kanssa saa ottaa alkoholia. Kerrot, että olet ottanut. "Oot sä ihan hullu, haluatko sä kuolla?! Etjö muista mitä lääkäri sanoi? Sun pitää kertoa siellä loppukokouksessa tai mä tulen ja kerron!" Sinä naurahdat vaivaantuneena. "Ei se ollut kuin kaksituoppia ja mä jätin lääkkeet ottamatta silloin." Vaadin sinua kertomaan, vannota. Et lupaa mitään ja minä pidän saarnan. Enkä tule kokoukseesi, etkä sinäkään kerro. Viikon päästä minä mietin aiheutinko kuolemasi? Mitä jos olisin sittenkin tullut...

Yksi valinta, se saattaa vaikuttaa vähäpätöiseltä tai ei niin tärkeältä. Ja sitten...kannat sen valinnan tuomaa vastuuta koko elämäsi. Ikuisesti jää auki kysymys, mitä olisi tapahtunut jos olisin sittenkin tullut? Olisinko minä voinut pelastaa henkesi? Sinut itseltäsi?

Vaikka tiedän, että jossittelu ei enään auta. Ettet palaa vaikka jokaiseen kysymykseen olisi yksi suora vastaus. En voi olla jossittelematta, en ainakaan viellä. Kuitenkin tiedän, että meillä kävi hyvä onni. Saimme pitää sinut 7-lisävuotta luonamme, ensimmäisestä yrityksestäsi lähtien. Ja jokaisena kertana, kun sinä yritit viedä itseltäsi hengen me saimme kiittää luojaa, että hän säästi sinut. Ja sen yhden kerran, poikasi kuoleman jälkeen, kun luulit menettäväsi Marushinkin kuolemalle ja oli minuuteista kiinni, ettet sinä saanut itseäsi tapettua. Mitä jos olisitkin kuollut silloin? Minä kysyisin itseltäni: "Mitä jos puhelimeni ei olisi ollut äänettömällä ja olisin herännyt soittoosi yöllä?"

Eilen, minä pohdin pitkään sinua. Elämääsi. Mikä niistä mursi sinut? Muut saattavat ajatella, että se oli Marush, mutta ei se ollut. Marush nosti sinut pystyyn, kun me muut emme osanneet ja teidän piti elää elämänne onnellisina loppuun asti. Elämä vain ei ole satua aina.

Kello on kaksi yöllä ja olemme käymässä miehen kanssa nukkumaan, kun puhelin soi. Ensin mietin, että en vastaa, mutta muistan, että olet lomalla intistä. Vilkaisen puhelimeen ja huomaan, että se tulee teiltä. Kun vastaan, kuulen vain sekavaa puhetta, nyyhkytyksiä. Hoet vain yhtä ja samaa...teidän vauva on kuollut. Iloinen perhetapahtuma, synnytys, on muuttunut hetkessä tragediaksi. Minulla ei ole sinulle mitään lohdutuksen sanoja, ei Marushille. Valkoisessa pahvilaatikossa nukkuva poikanne on kauneinta ja sydäntäsärkevintä, mitä olen koskaan nähnyt. Aivan kuin hän olisi vain nukkunut. Aivan, kuin sinä olisit vain nukkunut.

Nyt minä tiedän, että siitä olisi saanut puhua, olisi pitänyt.

Uusi raskaus ja uusi toivo. Sitä ei kestä kuin 20 viikkoa. Illalla myöhään ajan teidät sairaalaan. Epätoivoisina yritämme ajatella positiivisesti, Marush on tuntevinaan liikkeitä. Kun pääsemme sairaalaan on lapsi jo kuollut. Eikä minulla taaskaan ole sanoja suruunne.

Kun käyn hautuumaalla, käyn yleinsä aina ensiksi poikasi haudalla. Se on viereisessä korttelissa. Joku typerä ihminen on varastunut enkelin haudalta, jonka Marush on siihen laittanut. Sitten menen sinun haudallesi, jossa puiset helmet ovat vielläkin tallella. En tiedä keneltä ne ovat. Me löysimme ne kukkakimpusta, kun kukitimme hautasi. Ehkä joku ystävä? Pieni ele ja niin lohduttava. Aina kun näen helmet, minulle tulee lämmin olo.