Vitun,vitun vittu! Taas sen teki. Humalassa kotiin ja mä jään lapsenvahdiksi, vaikka näin ei pitänyt olla. Ei ole edes mun lapsi! Vittu! Mä sanoin, ettei se ollut mun tehtävä ja sitten se yhtä´äkkiä hyökkäs kimppuun.

Enää mä en kato, mä lähen pois. Mä en vittu jää taas kerran lapsen vahdiksi, kun sen pitäisi omaa lastansa katsoa. En tajua. Mä lähen ennenkuin se kerkeää korkata pulloakaan.

Miten, me lähipiiriläiset osallistutaankaan siihen alkoholismiin. Venytään ja vanutaan, keksitään syitä miksi ja ennen kaikkea syitä sille, miksi tuetaan epäterveellistä käytöstä. Karhunpalveluksia, niille joita rakastamme.

Taas yksi teko lisää. Peitellään. Ja siinä keskellä on yksi pieni, joka oppii sen saman mallin, joka näkee sen sairaan maailman. Mutta kun koko perhe on sairas, eikä kukaan huomaa sitä vinoutunutta toimintamallia.

Muistan liiankin hyvin omat selitykseni.

Enhän mä voi jättää sitä näkemään nälkää. Kuolee vielä. Eihän sillä ole rahaakaan, kun se juo kaiken, ei muista ostaa ruokaa. Kai mä nyt annan, jos mun jääkaapissa on. Onhan se mun isä, en mä voisi olla niin julma, etten antaisi. Ja jos mulal on rahaa, niin miks en lainaisi, sitäpaitsi, mä aina katon, että se menee ruokaan. Menen mukaan ja ostan sillä rahalla sille ruokaa..voihan se tietty ottaa muutaman kaljan, mut ei enempää. En mä ala tukee sen alkoholisti elämää. Mä en osta sille kaljoja!

Miten kauan kestikään tajuta, että nimenomaan minä pidin huolen siitä, että faija pystyi kumoamaan rahat kurkusta alas huoletta, ilman pelkoa, että nälkä yllättäisi. Olihan olemassa aina minun jääkaappini tai minun rahat, joilla täytin hänen jääkaappinsa. Ja miten vaikeaa se oli, lopettaa se tukeminen ja ymmrtää, että sääliessäni ja heltyessäni nälkää näkevän isäni edessä, minä tein vain suuren karhunpalveluksen. Kannoin vastuun hänen juomisestaan enkä laittanut häntä kantamaan vastuuta omista teoistaan.

Eihän se tietenkään auttanut, että itse lopetin, sillä isä löysi uusia tukioita. Mutta se en ollut minä, joka varmasti mutta hitaasti, auttoi häntä juomaan itsensä hengiltä. Ei, hän ei ole kuollut vielä, mutta ei se kaukana ole. Juomattomuus aiheutaa epileptisiä kohtauksia, maha on kuin viimeisillään raskaana olevalla naisella ja muutoin mies on kuihtunut. Ei syö, juo vaan. Ja muisti ei pelaa. Ei ole pelannut yli vuoteen.

Ja vaikka voin sanoa pärjänneeni paremmin kuin vanhempani, niin olenko sittenkään pärjännyt sen paremmin. Nyt kun saan läheltä katsoa läheisen ihmisen omaa niin vääristynyttä perhe-elämää. Miten vääristynyt sitten minun on? Sitä kun ei pysty samallailla näkemään, kuin mitä ulkopuoliset. Kuka tekee minulle karhunpalveluksia? Ja kenelle minä niitä teen. Ja miten voin vaatia toista uskomaan neuvojani, kun en minäkään kuuntele muiden, selittelen vain, puolustan omia kieroutuneita toimintamallejani.

Niinkuin alkoholistit, niinkuin alkoholisti. Sama se kuka juo, koko lähipiiri sairastuu siltikin.

Tätät voisi sanoa kiroukseksi, esikoisena olemista. Hänelle asetetaan taakka, jota hän ei vaan osaa ottaa pois. Jos sitä yritetään, usein saa seuraukseksi sen, että toinen sulkeutuu.

Minä sulkeuduin. Kun lastenkodin työntekijät yrittivät saada minut olemaan puuttumatta, suhtautuivat neutraalisti. Sitä raivokkaammin minä puutuin. Sitä vähemmän minä luotin. Jos kukaan muu ei huomannut tai ollut huolissaan, välittivätkö he edes?

Silloin kun minä olin lapsi, olisin toivonut aikuisilta enemmän otetta meihin. Kun näytti, etteivät he saaneet (tai tekivät sen, osoittaakseen miten väärässä olin, nousin puolustuskannalla, en uskonut mitään), niin minä otin komennon.

"Menkää nyt väiin, se potkii sen päätä tohon seinään" olin aivan kauhuissani, kun näin veljieni tappelevan.
"Veljes rakkautta, antaa niiden hoitaa, kyllä se siitä" itse en voinut jäädä katsomaan. Veli oli 6-vuotias, Sinä n. 10. Tulin väliin ja veli löi minua itkuisin silmin. Lopulta itkimme molemmat omissa huoneissamme. Minä yritin vain auttaa, tajuamatta, että olin tullut väliin johonkin sellaiseen, mihin ei olisi pitänyt (Veli osti hyväksynnän Sinulta).

Joskus on ehkä parempi, että aikuinen puutuu. Ottaa aikuisuuden omiin käsiin ja menee väliin. Antaa esikoiselle (sekä sisaruksille) vapautuksen roolistaan. Jokaisella lapsella on rooli. Oli hän ainut, keskimmäinen , ensimmäinen tai kuopus. Mutta jokaisen rikkonaisen perheen lapsella on oma roolinsa. Ja siihen pitää puuttua, myös muilla tavoilla, kuin puhumalla. Tekemällä!

Minuun aiakin tekemiset olisivat tehonneet, paremmin, kuin puhumiset. Olivathan vanhempani puhuneet koko elämäni, tekojen siasta. Puheeseen ei enään luottanut.

Tänään töissä, mä olisin vaan halunnut ryöstää lapsen. Tän vauvan vanhemmista näki, että maistui muukin, kuin alkoholi. Sen ihan aisti, että lapsi jää näiden päihteiden alle. Niin mummosta, kuin vanhemmista. Kulutus vaan näkyi.

Kaikissa se ei näy, että vanhemmat vain "unohtavat" lapsensa, silloin tällöin. Mutta niissä, jotka sen useemmin tekee, heissä se näkyy. Ja silti, kumpikaan vanhempi ei ole toistansa parempi. Vaikka toinen "lipsuisi" vain silloin tällöin. Mutta niistä muista ei näe. Näistä näki. Ja se oli aivan kamalaa, palvella kauniisti loppuun asti. Kun olis vaan tehnyt mieli napata lapsi ja kysyä "ymmärrättekö te, mitä teette?!".

Miten sossu ei näistä huomaa tai halua nähdä? Pakkohan heidän on? Ja naapureiden myös! Jos minäkin näen! Ero on niin selvä, puheissa, naamassa, käytöksessä...ihan kaikessa (lapsessa)!

Jotenkin mua järkyttää. Lehdessä uutisoitiin äidistä, joka oli 2 prommillen humalassa vienyt 11kk ikäisen vauvansa -15 asteiseen ulkoilmaan ilman vaatteita. Ja tässä ei ollut rikosta tapahtunut.

Miten niin ei ollut? Jos sivulliset eivät olisi tajunneet olisi seurauksena voinut olla hypotermia ja kuolema. Onko humala hyväksyttävä syy vaarantaa toisen terveys ja jopa henki?

Suomessa puhutaan niin paljon ja niin kauniisti lasten oikeuksista ja oikeudesta päihteettömään elämään. Mutta kun tätä menoa katsoo ja omia kokemuksia vertaa, niin tuntuu ihan sanahelinältä koko asia. Paapotaan vaan, ihan loppuun asti ja nimenomaan - lapsen terveyden kustannuksella.

On totta, että lapsi jumaloi vanhempiaan. Todellakin, näin voi olla, vaikka vanhemmat olisivat täysin kyvyttömiä huolehtimaan jälkikasvustaan. Kyse on loppujenlopuksi tarpeesta ansaita vanhempiensa rakkaus. Ei oikeastaan muusta. Ihan oikeasti, ei muusta. Ainoastaan siitä, että vanhemmat hyväksyvät, huomaavat ja ymmärtävät rakastaa. Lapsi taistelee niitä voimia vastaan, jotka vievät vanhemman huomion pois lapsesta. Alkoholia, huumetta, mielenterveysongelmia...mitä niitä onkaan. Päämääränä se, että vanhempi lopettaisi lasta satuttavan käyttäytymisen.

Minäkin, niinkuin veljeni, taistelimme omien vanhempiemme huomiosta. Muistan kuinka ihailin äitiäni ja yritin saada hänen hyväksyntäänsä. Mökillä seisoin auton konepellillä ja julistin totuuksiani maailmasta ja mitä enemmän äiti humalassa jutuilleni nauroi, sitä paremmalta minusta tuntui. Isääni ymmärsin ja hänen kanssaan juttelin aikuisten asioista (jo ollessani 10-vuotias), koska uskoin, että näin hän tajuaisi oman elämänsä hulluuden ja ymmärtäisi lopettaa.

Olen aina ollut Isän tyttö, koska isä on kuunnellut, mutta ei koskaan toiminut sen mukaan mistä itse moralisoi. Ehkä tämä on se dileema, miksi olen ollut isän tyttö...koska hän ei oikeasti ole ollut "tytön isä" siinä missä äiti on ollut äiti, tai ainakin edes yrittänyt olla äiti. Ei hän aina kuunnellut, koska lasten jutut nyt ovat lastenjuttuja. Isä taas kuunteli, mutta sai kiedottua näin enemmän siihen alkoholismiin meidät muksut kiinni. Aina kun toivo pilkahti, niin siihen tartuttiin ja petyttiin.

Vamasti on totta, että vanehmmat rakastavat lapsiansa pyytettömästi, mutta se ei vie pois sitä tosiasiaa, että rikkonainen vanhempi saattaa myös kadottaa vanhemmuutensa sairastuttuaan mieleltään. Vanhemmuus palaa, kun sairaus ei ota valtaa, mutta samalla kun ottaa, lapsi jää jalkoihin. Selviytymään yksin.

Puhutaan lapsen ja vanhemman tukemisesta, että lapsen paras paikka on kotona. Osaltaan voin allekirjoittaa tämän (Veljen osalta en), sillä kun lapsi on asunut tarpeeksi kauan kotona, muiden huolenpito ja rakkaus saa lapsen vaan tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi. Huolimatta siitä, miten paljon yrittää. Lapsi ei luota eikä usko rakkauteen. Tahtoo kyllä, mutta on jatkuvasti varuillaan, koska ei ole "oma lapsi", "koko maailma", "me muita vastaan". On vain aikuinen, jolla ei ole mitään siteitä lapseen ja lapsi, joka toivoo elämäänsä jotain järkeä ja tasapainoa, kapinoiden silti vastaan, koska ei voi luottaa siihen.

Nyt kun katson meidän nuoruutta (minä, Sinä ja Veli), niin tiedän, että Veli pääsi helpoimmalla. Hän oli 3-vuotias, kun meidät otettiin huostaan pysyvästi (sisaruksia ei sais, EI KOSKAAN, erottaa toisistaan, vedoten ikään tai mihinkään muuhun..he ovat viimekädessä se viimeinen perhe, linkki omaan identiteettiin) ja hän selvisi siitä parhaiten. Huolimatta siitä, että nuoruusvuosina meni lujaa. Mutta hän sai ja uskalsi oikeasti olla teini, silloin kun teini-ikä hänet tavoitti. Hän uskaltaa ja osaa sanoa mielipiteensä suoraan sekä olla erimieltä...hän osaa puolustaa omaa persoonaansa, koska on oppinut kunnioittamaan sitä. Monin tavoin Veli on siis pärjännyt paremmin kuin minä. Hän ei räpiköi samointavoin, vaikka hänestä toisinaan siltä tuntuukin.

Mitä aikaisemmin lapsi siis otetaan huostaan, sitä paremmat mahdollisuudet hänellä on. Lapsen ja vanhemman sidettä voidaan tukea, turvaten lapsen lapsuus.

On varmasti totta (tämä ainakin näytti olevan niin, kun kävin itse vauvalassa hoitamassa vauvoja ollessani lastenkodissa), että vanhemmat "vieraantuvat" lapsesta, mitä nuorempana hänet otetaan huostaan. Eli yhteyttä ei synny niin hyvin. Tätäkin voisi tukea, antamalla vanhemmalle (isälle tai äidille) mahdollisuus yöpyä ja olla läsnä lapsen sioituspaikassa. Eli "kotilomat" hoidettaisiin lastenkodissa, valvovan silmän alla. Turvaten lapsen perusoikeus turvalliseen lapsuuteen ja antamalla vanehmmalle tukea vanhemmuuteen.

Jo kerta viikkoon tapahtuvat kohtaamiset leimaavat lapsen hoitajaan. Tiedän sen siitä, että itse kävin Pitäjänmäen lastenkodissa, Nuppulassa, hoitamassa vauvoja, kerran viikossa (vähintään), sylittämässä ja leikkimässä Ja erään kerran kun isä tuli samaan aikaan, ei lapsi ollut kiinostunut muista kuin minusta. Isä oli vieras, minä en.

Kyseinen kerta myös opetti sen, että lastenkodin henkilökunta ei tue tarpeeksi! He "katoavat" paikalta häveliäästi, sen sijaan, että keskustelisivat vanhemman kanssa, antaisivat tukea kohtaamiseen ja tekisivät kohtaamisesta mahdollisimman neutraalin sekä normaalin. Sekä sen, että joskus 12-vuotias voi olla se "aikuinen". Niinkuin silloin sanoin "Älä yhtään ujostele, Se tykkää tästä ja tästä, rohkeesti vaan. Mä meen nyt pois, niin saatte olla rauhassa"

Kyseinen muksu meni perheeseen, josta itse olin todella iloinen silloin, vaikka se surettikin, sillä muksusta oli tullut tärkeä minulle. Mutta en voi olla vieläkään säälimättä isää, joka jäi mielestäni ilman tukea ottaa yhteyttä lapseensa, eikä 12-vuotias ole se, jolta tukea tai mallia saisi ottaa. Ja näin tuntui olevan monien lähisukulaisten kanssa, jotka olisivat olleet kiinostuneita ottamaan osaa sioitettujen lasten elämään, he eivät saaneet tukea.

Lastenkodissa (silloin kun itse olin) lapset sioitettiin iän mukaan. Tämä on toki helpompaa hoitsuille, mutta ei lapsille. He eivät saa sitä "normaalia" perhemallia, jossa isommat ja nuoremmat ovat sekaisin...valmiuksia omaan vanhemmuuteen. Ja taas pienet lapset evät saa sitä, mitä tarvitsevat, isompien huomiota ja tukea sekä esimerkkiä kasvuunsa. On täysin järjetöntä ajatella, että kuusi vauvaikäistä saisi jakamattoman huomion kahdelta saati kolmelta vanehmmalta ohjaajalta, siinä tavoin kuin tarvitsisisvat. Sillä ohjaajat ovat vain töissä ja vaikka ammatti olisi kutsumus ammatti, niin työ väsyttää (niinkuin meitä vanhempia) ja tällöin muut lapset ovat tuki näille pienoisille, kuten nämä pienoiset tuki näille vanhemmille. Kiintymys kasvaa ja opitaan pitämään huolta toisista. Lapsen on helpompi rakasta toista lasta, kuin vierasta aikuista. Sillä lapsi ei voi irtisanoa itseänsä, vaan samassa veneessä ollaan, mutta hoitsu voi päättää, ettei työ olekkaan häntä varten.

Tässä mallissa ei voi olla mitään väärää, koska se toimii myös perheissä, joissa vanhemmat ovat vanhemmuutensa tasalla. "Sisaruksista" voi siis olla todellinen apu ja hyöty tosilleen!

Luulen, että olen nyt tarpeeksi vahva, käydäkseni läpi lapsuuttani myös hieman syvemmin tässä blogissa. Ehkä olen kasvanut tarpeeksi. Ja tosiasiassa oma lapsuus on mietityttänyt minua paljon viimeaikoina.

En koe, että olisin ollut mtenkään onnettomassa osassa. Mutta en osaa jotenkaan suhtautua huostaanottoon täysin normaalisti. en tosin tiedä, voiko siihen koskaan normaalisti suhtautuakkaan. Mutta tunnen itseni ihan avaruusolioksi muihin verrattuna. Minusta on outoa, että olen kasvanut hälisevän lapsilauman keskellä, joista suurin osa, ei ollut minulle mitään sukua. Yhtä kummalliselta minusta tuntuu ajatella, että ystäväni ja tuttavani ovat eläneet taas lapsuutensa minulle täysin vieraassa ympäristössä - perheen parissa.

Televisiossa ja mediassa lastenkoti on jotain niin erilaista, mitä se todellisuudessa on.

Kun katsoin Tummien perhosten koti - elokuvaa, en osannut ollenkaan samaistua henkilöhahmoihin. En tarinaan. Se toki oli kaunis, omalla tavallaan, mutta perheympäristö ja "lastenkoti" (perhekoti) täysin vieras minulle. Jopa ahdistavan vieras. En löytänyt mitään yhtymäkohtaa omaan elämääni, ellei päähenkilön isää otettu lukuun. Hänessä näin oman isäni pilvilinnat ja epätodelliset toiveet, jotka hajosivat alkoholismiin.

Mutta en myöskään osaa suhtautua Rasavillin lastenkoti elämään. Se tuntuu niin erikoiselta, erilaiselta. Vaikka tuskin mikään on muuttunut? Se on varmaan ihan samanlaista, kuins illoin, kun Veli eli perhekodissa (jota parempaa en kenellekkään edes osaisi toivoa!).

Omallatavllaan lastenkotielämä eristää. Se asettaa sinut ihan toisenlaiseen asemaan muihin nähden. Muista tulee vieraita ja samalla omasta elämästäsi tulee, hieman vieras.

Ainakin minusta, minun menneisyyteni on jotain sellaista jota en pysty käsittelemään täysin. Kun kerron lastenkotielämästä, en tiedä itäisikö minun puhua kodista (siltä se tuntui) vai mistä? Lastenkoti tuntuu kylmältä ja kuulostaa vieraalta. tuntuu myös hassulta, että elin aikuistenparissa, joista kukaan ei ollut 24:ää tuntia kanssani, vaan he vuorottelivat. Olin heille työtä, elanto. Ja siltikin, jokainen heistä todellakin osoitti minulle rakkauttaa (ehkä yhtä ohjaajaa lukuunottamatta),mutta en siltikään voi olla varma...gtekivätkö he työtänsä, vai olinko oikeasti tärkeä.

Kun lähdin lastenkodista perheeseen, muistan miten soitin hädän tullen lastenkotiin ja tuntui oudolta, kun he eivät osanneet auttaa ja ymmärsin, että ei minun olisi sinne pitänyt soittaa. Mutta kun en tienyt kenelle muullekkaan. Hehän minut pelastivat vanhemmiltani, elivät kanssani. omalle sossulleni en voinut soittaa, kun häntä näin n. 2 krt/vuosi. Ei hän tuntunut perheeltä silloin, ei samointavoin kuin lastenkoti jossa olin elänyt.

Silloin ehkä ensimmäistä kertaa ymmärsin, että oikeastaan olin tässä maailmassa yksin. Minusta kyllä pidettiin huolta, mutta turvaa tarjottiin vain määräajoiksi.

Rasavilli kävi tänään piipahtamassa töissäni. Se on nyt käynyt säännöllisen epäsäännöllisesti moikkaamassa mua töissä, kun on ollut lähistöllä. Kivaa. Tosin me ei kumpikaan olla ihan varmoja, miten olla toisen kanssa, ujostellaan. Se on jotenkin surullista, mutta eiköhän se siitä. Lauantaina lupasi tulla taas piipahtamassa.

Tänään se oli "lastiksen" kanssa liikenteessä. Ymmärtääkseni asuu jossain perhekodin tapaisessa, mutta en ole ihan varma. On muuttunut niin paljons ysteemit siitä, kun itse olin huostaanotettu.

On tosi kiva, että se on lähellä. Ettei lähetetty mihinkään satojen kilsojen päähän, vaan pysyi lähellä. Omallatavallaan se on varmaan Rasavillillekkin helpotus. Käy samaa koulua kuin ennenkin. Eli mitään älyttömän dramaattista muutosta elämään ei ole tullut, muutoin kuin, että asuu muualla kuin kotona.

Mä en oikein koskaan kehtaa kysyä siltä, miltä tuntuu asua "lastiksessa". Ehkä siksi, että mä tiedän. Tuntuu niin oudolta, että omallatavallaan nään itteni Rasavillissä kokoajan. Paitsi, etten itse ollut niin villi. Toisaaltaan se on rauhoittunut hirveesti. Tai sitten ujostelee, en oo varma.

Kiva kuitenkin huomata, että nyt mun seura kelpaa. En tiedä kertoiko se tulevansa moikkaamaan siskoansa. Tietävätkö siinä perheessä/lastenkodissa, että olen töissä sielä missä olen. Kai ne olisivat tuleet katsomaan, että millainen isosisko sillä Rasavillillä oikein on?

On jotenkin äärettömän omituista, kun Veljen aknssa (tän elossa olevan) mä olin aika tiiviisti yhteyksissä sen perheeseen aj lomatkin siirrettiin mun luokse, kun vanhempiin ei voinut luottaa. Niin Rasavillin perheestä en tiedä mitään. Tai lastenkodista. Enhän mä ees tiedä missä se oikein on! Veli on käynyt useesti Rasavillin uudessa kodissa. Itse en pysty. Mulle vaan nousee omituisesti ajatus, että menisin sinne ja sitten kaikki ajattelisi "Aaa...tollasia niistä sitten tulee."

Niin ja en halua äitiä sekoilemaan oven taakse. Enkä siihen hullunmyllyyn, mihin se saa mut kiedottua Rasavillin kautta.

Mutta musta on tosi ihanaa, kun Rasavilli tupsahtaa ovesta sisään ja hymyilee ujosti. Niinkuin tänään. Koko loppupäivän oli todella mukava fiilis ja hymyilytti. Ja mä luulen, että se tykkää, kun päästän sitä henkilökunnan tiloihin, mihin muut asiakkaat ei pääse. Siitä tulee speciaali fiilis ;) "Mä Olen erityinen!" Mulla oli se sama olo, kun lastiksen yökkö otti mut joskus mukaan sen pitseriaan. Se tunne ja muisto on säilynyt koko tähän aikuisikään. Tunsin itseni silloin niin erityiseksi!

Että isot kiitokset vaan Eeva yökölle, sinne jonnekkin!

On muuten tavattoman typerää tajuta, että suurin osa omista ongelmista johtuus iitä, että ei suostu hyväksymään sitä, että itse on yksi isoin ongelma omassa elämässään. Ei. Kyllä se on muut, jos ei muut niin ainakin se maailma, lapsuus, aikuisuus. Asioista tulee parempia sitkun sitä ja sitkun tätä. Ja kyllähän mä mutkun sitä ja mutkun tätä.

Luoja, että onkin helppo paeta vastuuta omasta elämästään. Ihan oikeasti! Se on niin helppoa.

Koska mun vanhemmat oli alkkiksia.
Koska mun veli kuoli.
Koska mä kohtasin sitä.
Koska mä kohtasin tätä.

Ja valehtelu!

On muuten tosi inhottavaa huomata, että sitä on valheellinen.

Joo hyvin menee, ei tässä mitään. Kaikki on niinkuin niin hyvin ja niin hienosti.

Ihmisillähän on tietty kuva susta, tietty odotus. Kun huomaa, että sitä ei olekkaan, niin siitä on pidettävä kynsin ja hampain kiinni. Syteen tai saveen...useinmiten mennään sitten molempiin ja kaasupohjassa, että varmasti tulee rumaa jälkeä! Koska ihminen on ollut pohjalla ja koska tajuaa?

Mun on pakko päästä pois! Tiistai ilta ja tuntuu, että päähajoaa, se lahoaa ihan justiinsa. Tähän näin. Mä en jaksa enään. Vedän rotsin niskaan, ulkona on pakkasta...ja paljon. Meikit naamassa, hiusket nätisti ja ihan epäkelvot vaatteet päällä. Liian vähän ja liian hienot. Huikkaan miehelle, että käyn hakemassa tupakkaa. R-kiskan myyjä tervehtii ja hymyillen kysyy otanko muuta, tietää jo, että mä meinaan aina unohtaa puolet siitä, mitä tulin hakemaan. Ei muuta, pieni röökiaski vaan, kiitos. En mene kotiin vaan lähden tallailemaan ihan toiseen suuntaan. Päätä kiristää ja silmät on kyynelissä. Tuntuu ettei happeakaan saa kuunnolla ja paleltaa, vaikka toisaaltaan se on ihan hyvä. Ei tässä kuolleita olla...ainakaan vielä. Jeesus! Mä en oikeasti jaksa enää, eihän tätä päätä kestä kukaan! Ihan kuin mussa olisi kaksi eri ihmistä. Niinhän mussa kai on?! En kai mä muuten keskustelisi keskenään mun pääni sisällä? Neuvoisi itseäni, soimaisi?! Jos noita muksuja ei olisi. Mä hyppäisin tohon ojaan, mun tekis mieli hypätä siihen jo nyt. Mitä helvettiä mä täällä räpiköin, kun tää on niin helvetin vaikeeta. Siis ihan idioottia. Mähän oon jo ihan tunnekuollut sisältä! Eikös se oo melkeinpä sama, kuin kuollut kokonaan? Tuntukohan broidista tältä? Olikohans illä samanlainen paniikki? Pelkäsköhän se mua tai mitä sille seuraavaksi sanoisin? Niinkuin mä pelkään joitain ihmisiä mun elämässä? En kestä niiden kritiikkiä, en avun tarjouksia, kun ne tuntuu moitteilta? Mitä mä teen? Mitä ihmettä mä teen?! Rakas Jumala, rakas kiltti Jumala, mitä ihmettä mä teen? Mä en jaksa enää!

Mee kotiin. Kotiin. Askel kerrallaan. Etkä mee sen metsän kautta. Kyllä se siitä. Hengitä syvään, hyvä. Uudestaan, hengität syvään. Himaan vaan. Ei tää tästä pahemmaksi mee. Usko pois. Mitään kamalampaa ei voisi sattua, kuin se että sä kuolisit. Lopusta päätät sä. Turha uskotella tai kuvitella, että kukaan muu sun elämääs voisi vaikuttaa. Oikei, sä olet sotkenut ja sekaisin kuin seinäkello. Mitä väliä! Et oo kuule ainut, et varmastikkaan. Mutta jos sä jatkat tota rataa ja kuvittelet, että sun asioistasi on muut vastuussa, niin tervemenoa vaan sinne ojan pohjaan. Mutta siitäkin voit vaan onnitella itteäs, ei se kunnia kellekkään muulle kuulu. Ja onko sillä väliä, jos et ookkaan sellainen, kuin muuta jattelee? Koska sä olet alkanut välittämään siitä, mitä muut susta funtsii. Jos joku kuvittelee, että sä olet vahva, niin sano suoraan, että et oo! Ei suhun salama iske ja mikä parasta, sitte sun ei tarvi enää edes näytellä. Voisi välillä kokeilla olla rehellinen, niin ei tarvitsisi täällä pään sisällä hajoilla yksinään. Helpottais ehkä.

Jep. Edellisen katkelman kävin tässä taanoin harmaiden aivosolujeni kanssa läpi. Pitkä ja kylmä kävelyretki, läpi oman elämän moskan.

KJa tässä sitä ollaan. Päivä kerrallaan. Mieli rauhallisena, ainakin toistaiseksi. En syytä enää maailmaa, kun en oikein keksi edes että mistä syyttäisin. Ehkä paskoista korteista, jotka sain, mutta sittenhän mä voisin syyttää näistä hyvistäkin. On sitä otettu ja annettukkin. Mitä sitä nyt enää kiukuttelemaan, kun tänne asti on päässyt.

Ja onpa ollut helpottavaa sanoa rehellisesti: Hei, en mä ole vahva, vaan IHMINEN! Ihan yhtä sekaisin tai tervehenkinen kuin kaikki muutkin.

Eikä mun elämässä oikeastaan ole mitään muuta vikaa kuin minä itse! Eli on opittava elämään ittensä kanssa, sitten vasta sitä voi elää muidenkin. Muut voi jättää, mutta itteään ei karkuun pääse, kuin kuoleman kautta. Ja se nyt olis typerää...kun oikeesti ittensä kanssa on niin helppo tulla toimeen, tekee vaan sen mikä itsestä tuntuu hyvältä ja on itselle hyväksi ja piru vie, sullahan on hyvä olla! Ihan heti.

Olisiko se se läheisriippuvuus ja itsensä ulkoistaminen itsensä ulkopuolelle. Ei saa kosketusta itseensä ja yrittää löytää itsensä muista. Mikä on tietenkin täysi mahdottomuus. Ei se peilikään sulle vastaa, kastoo vaan takaisin.

Luulen, että teitä kaikkia, jotka olette lukeneet Blogiani alusta asti, kiinosta tämä tieto. Rasavilli on vihdoin otettu huostaan. Hän käy kotona useammin, kuin mitä minä kävin, miltei joka päivä ja äiti on (ainakin suurimman osan ajasta) selvinpäin, kun rasavilli piipahtaa kotona. Itse en ole pahemmin pitänyt yhteyttä Rasavilliin, emme siis ole nähneet, vaikka olemme puhuneet. Veli sen sijaan hakee häntä heille ja pitää yhteyttä.

On hassua ajatella, että kun Rasavilli oli vauva, hän oli useasti luonani ja toivoin, että hän olisi minun lapseni, eikä äidin. Ja nyt, minua pelottaa ottaa yhteyttä, kun pelkään, etten osaakkaan rakastaa tai olla rakkauden arvoinen.

Hullua.

Tässä on opeteltu elämään uudestaan, mutta kiltteydestä (liiallisesta) en ole päässyt eroon, enkä sinisilmäisyydestä. Olen kyllä yrittänyt ja oppinut olemaankin hiukan itsekeskeisempi, oman arvonsa tunteva. Sinisilmäisyydestä en täysin halua luopua. Haluan uskoa, että maailma on hyvä ja ihmiset, joita tapaan ja kohtaan. Että he ovat mukavia ja reiluja. Tosin monesti sitä joutuu pettymään. Niinkuin taas.

Miten paljon se riepookin, kun on itse valmis antamaan ja tekemään toisen eteen ja sitten huomaakin, että toiselle se kyllä sopii, kunhan samat säännöt eivät päde häneen. Miten ihminen, joka itse vaatii rehellisyyttä ja lojaalia käytöstä, ei siihen sitten itse kykenekkään. Joka olettaa (itsekkin varsin sinislmäisesti), että olen niin kiltti, etten välitä tai jos välitänkin, en uskalla puolustautua.

Hyvä Maailma ja kaikki te Ihmiset, jotka tätä asutatte: En todellakaan aio kenenkään teistä kulkea ylitseni tai ohitseni, jos se vahingoittaa minua! En aio kuunnella valheitanne ja olla hyväksikäytettävänänne, koska se sopii teidän tarpeisiinne. En aio teidän ohitaa minun tarpeitani tai toiveitani ja jyrätä niitä siksi, että ne eivät sovikkaan teille. En aio olla enään kenenkään väline, jolla parantaa omaa elämää tai taloudellista tilannetta tai mitä tahansa osa-aluetta elämässään, minun kustannuksellani ja ilman minkäänlaista aikomustakaan kohdella minua samoin, kuin minä heitä. Minulle riitti!

Kukapa tässä maailmassa minua puolustaisi, jos en itse sitä ensiksi ole valmis tekemään. Olen valmis kohtaamaan ihmiset ja oikaisemaan ne vääryydet, joita kohtaan. Olen valmis seisomaan selkäsuorana ja pysymään sanojeni takana, silloin kun tiedän ne oikeiksi. En aio enään vaieta, jos kohtaan vääryyttää. Eivät ihmiset siitä mene rikki, jos huomautan epäasiallisesta käytöksestä minua kohtaan, mutta minä menen, jos en mitään sano. Miksi minun pitäisi itseäni vahingoittaa, enhän ole itseni vihamies.

Kiltin tytön syndrooma, kameliontti tauti. Aion lopettaa niiden sairastamisen, nyt, tänään, eilen jo.

Rasavilli on ollut huostassa nyt muutaman viikon. Sain tietää asiasta n. puolitoista viikkoa sitten. En ole uskaltanut soittaa laitokseen, enkä kysyä äidiltä saanko käydä. En tiedä haluaako Rasavilli että yleinsäkkään käyn? Viimeksi kun näin hänet...

"Kato nyt kun sä tulit, niin vittu kaikki on pilalla!"
"Äiti oli jo juonut, kun se soitti mulle. Kai sä ymmärrät, ettei se voi hoitaa sua, kun se on humalassa?"
"Haistakaa vittu, mä tapan teidät saatanan homot!"
Kun ajan takaisin kotiin, itken valoissa. Millainen sisko jättää lapsen kännisen äidin kanssa ja on liian pelokas soittamaan lastensuojeluun? Millainen sisko on sellainen, jota veli vihaa? Sellainen joka ei välitä! Kunhan oma elämä ei mene sekaisin äidin juomisen takia. Se on totuus loppujen lopuksi...aikuinen ihminen pelkää liikaa, äitia, isäpuolta ja omia resurssejaan, mörköjään...mörköjä menneisyydestä. Sellainen sisko.

Yksi asia, miksi en uskalla käydä katsomassa Rasavillia, on se, että hän syyttäisi minua, vaikka en keksi syytä. Tämä ei ole "vikani" vaikka en viaksi voikkaan sitä lukea. Eniten pelkään sitä, että Rasavilli ei saa terapiaa ja kysymykselleni naurettaisiin ja jätettäisiin olankohautuksella huomioimatta. Kunhan vaan säilötään, möröistä viis. Niistä jotka pistävät lapset hakeutumaan huumeidenpiiriin, yrittämään itsemurhaa ja vajoamaan alkoholismiin tai rikoksiin ym. Tai jos he haluaisivat, että minä ryhtyisin "turvalliseksi aikuiseksi" veljelleni?! Se olisi kamalampaa, sillä joutuisin kieltäytymään. Miten minusta, joka yritin pitää kaksi vanhimpaa aisoissa, voisi olla kenellekkään muulle. Rasavillille olen vieras, siinä missä lastenkodin täditkin. Veli on tutumpi, ja Sinä, mutta sinua ei enään ole. Joskus oli toisin, mutta sitten Äiti ei enään halunut antaa Rasavilliä minulle, vaikka rukoilin ja sitten Rasavilli alkoi vihamaan, koska minä tiesin ikävyyksiä...humalaa. Enkä minä osannut nostaa Rasavillin taakkaa, osaanko vielläkään? Tunnen äidin ja tiedän, miten auttavat ihmiset vääntyy päässämme...

"Idiootti, voitko uskoa? Älä koskaan usko niiden juttuja, ei ne ole sen parempia. Valehtelevat vaan, ihan sairasta koko sakki, eikö olekkin?"
"On ne äiti!" nauran äidin mukana, vaikka tekee pahaa, kummitäti on minulle rakas. Seuraavan kerran, kun näen hänet, lukkiudun vessaan ja huudan "Sä olet ihan paska! Äiti kertoi, sä vaan valhetelet ja levität juoruja!" Ja minun teki pahaa sanoa ne sanat, mutta eihän äiti valhetele? Ei vaikka kummitäti vakuutteli oven takana? Olin niin onnellinen, että hän otti minut mukaan risteilylle, mutta tiesin, että pitää halveksia...jotta äiti rakastaa, ettei äiti saa vaan kuulla muuta. En ollut kymmentäkään.

Pelkään Rasavillin kysmyksiä ja vakuuttelua siitä, että äiti tulee hakemaan...pian. Sen saman olen itsekkin käynyt läpi ja huomannut, että se luvattu kohta ei tulekkaan, ei koskaan. Etten vedäkkään vertoa kalja saati viinapullolle, minussa ei ole tarpeeksi hohtoa. Ei vaikka yrittäisin kaikkeni, olla narri, viisas ja aikuinen sati hälläväliä. Äidille ja isällä ei ole niille merkitystä.

Ensimmäistä kertaa voitan arpajaisissa, Leijons Clubin. Saan vedenkeittimen. Ne ovat uusia ja Isä sekä Äiti ovat nauraneet, että tyhmempää keksintöä ei olekkaan. Se on kuitenkin kallis ja hyvä ja ajattelen, että äiti ja isä tykkäisivät siitä. Kun kerron sijaisperheessä, että olen voittanut vedenkeittimen, sijaisperheen äiti sanoo "Hienoa, saadan keitin!" vastaan tylysti, niinkuin teini vaan koskaan voi: "Wn mä sitä sulle anna! Se menee lahjaksi isälle ja äidille, ne pitäisi siitä kuitenkin." Sijaisperheen äiti ei sano siihen mitään, eikä se hänen päätettävissä olekkaan, luulen kuitenkin että hän ymmärtää ja olen pahoillani, että sanon niin pahasti, mutten mene pyytämään anteeksi. Ei sillä ole väliä, ei hän halua minua kuitenkaan...en täytä kriteereitä.

Joulun jälkeen ensimmäinen lomamme. Olen aivan innoissani, tahdon kuulla, millainen keitin on ollut. Kun kysyn, isä ja äiti vastaa vältellen, en näe keitintä missä. He kertovat vienneensä sen huoltoon, siine oli jotain vikaa. Uskon heitä, mutta tarkistan siltikin kaapit...ja siellä se on sirpaleina, hienoin ja kallein asia, jota olen koskaan omistanut saati voittanut. Silloin olen niin vihainen ja kadun, että en antanut sitä sijaisperheen äidille, hän olisi arvostanut sitä...ei ehkä minua, mutta keitintä kyllä. Sen jälkeen en enään koskaan osta mitään hienoa vanhemmilleni, se ei kestä kuitenkaan, kuten ei heidän rakkautensakkaan.

Tiedätkö, minulla on Sinua ihan hirveä ikävä! Olen pahoillani, että puolustelin vanhempiamme, tiedän, että he eivät olleet täydellisiä...edes lähellä sitä. Uskon kuitenkin, että he tekivät parhaansa...niillä eväillä joita omistivat. Äiti rakastaa Sinua ja on ihan sekaisin, Isä myös. Et ole pelkkä syy itkeä...vaan pysäytys: Olisimme voineet tehdä enemmän. Ja tiedän, että he ovat pahoillaan, mutta sen takia, että he eivät kyenneet, ei kenenkään pitäisi heittää elämää hukkaan, vaan näyttää, että pieni ponnistaa vaikka rotkosta käsin. Vaikka ei se yksin heidän syy ollut, vaan elämän, mutta sait roolisi ja se rooli, se ei selviä ilman terapiaa...NARRIN rooli nimittäin.

Anteeksi, että nauroin sinulle ja pilkkasin! Anteeksi, että sain sinut tekemään tyhmiä asioita, jotta koit tulleesi hyväksytksi...olit hyväksytty aina, en vain osannut ehkä sanoa sitä tarpeeksi ajoissa. Olen pahoillani!

Ehkä Rasavilli pärjää, niinkuin minäkin olen, kun olen ensimmäinen ja Rasavillillä ei ole (lapsi)sisaruksia. Toivon todella niin! Ja jos kauungilta ei löydy rahaa terapiaan, niin minä maksan sen sitten. Toivon vain, että hän saa sitä, eikä vain säilötä. Ongelmat eivät katoa niin, päinvastoin..riski vain kasvaa.

Häiriintynyt lapsi on ruma sana, minusta se on ruma. Se kalskahtaa ja kuulostaa siltä, kuin lapsessa olisi vika, ainakin silloin, kun vika on muualla, mutta vasta lapsesta se heijastuu kunnolla. Voiko seitsemän vuotias olla häiriintynyt. voiko seitsemän vuotias olla vaarallinen? Kyllä.

- Sä et voi kuvitella..., äiti hihittää pöydän äärellä, sä et siis usko, ihan oikeasti mitä toi lapsi teki. Se on ihan hullu häiriintynyt. en vastaa mitään, odotan. Jos se kerta on pahempaa kuin tämä, niin sen täytyy olla todella pahaa.
- Tässä yksi ilta, kun meillä oli tuttava nainen kylässä, niin Rasvalli kävi hakemassa pesäpallo mailan ja tuli tähän, se otti sen mailan ja sanoi "Sä lähet nyt vetää täältä vitun pirihuora, tai mä lyön sua tällä!"..voit sä uskoa.
En sano, että en voi, tai voin, mutta en haluaisi. Häriintynyt ja äitiä vain naurattaa. Ihan kuin Rasavilli olisi jokin lelu tai nukke ja ihan kuin äidistä olisi kiva, että Rasavilli on sekaisin, kova jätkä, 7-vuotias nassikka. Joka uhkaa aikusia pesäpallomailalla. Vuoden äiti palkinto, ajattelen katkerasti, senkö tästä haluat?! Äiti on häiriintynyt, Rasavilli on peili, sillä hyväksyntä tulee vain silloin, jos oma kuva näkyy peilistä, eikö niin äiti?!!

Alkoholismi perheessä oleminen on muutakin, kuin se, että vanhemmat ovat humalassa. Se on niin monta kertaa enemmän ja niin monta kertaa sairaampaa, että ei meinaa itsekkään muistaa, kuin vasta sitten, kun katson aitio paikalta ja mietin, oliko se samanlaista silloin kun minä olin lapsi?

Äidillä on syyt, en kiellä, kyllä minä tajuan. Mutta se ei ole mikään syy siltikään, se ei ole hyväksyttävää. Jos joutuisi heikoille jäille lapsen kanssa ja rysähtäisi veteen, jättäisikö äiti lapsen räpiköimään ja yrittäisi pelastaa itsensä ensiksi ja vasta sitten lapsen, mikäli se enään olisi mahdollista? Vai ensiksi lapsi jäälle ja vasta sitten itsensä? Voisin veikata, että äidin vastaus olisi viimeinen ja kysyisi olenko ihan hullu, lapsi tietenkin! Ja silti, häntekee kaikkensa, että Rasavilli hukkuisi.

Tekisi mieli sanoa liuta niin rumia sanoja, että otiskkokin sen edessä kalpenee, sanat, jotka kuulin 7-vuotiaalta veljeltäni, Rasavilliltä.

- Kaikki meni vituix sun takia! tilanne on niin järkyttävä, niin absurdi, että minua alkaa naurattamaan. Rasavilli ei tätä kuitenkaan näe, koska hän on lukkiutunut huoneeseensa ja ottanut oven kahvan pois, etten minä tai äiti pääse sisään.
- Mitkä kaikki? En mä tiennyt, että sulla oli suunnitelmia. Tulin kun mutsi soitti ja kysyi, jos hakisin sut meille.
- MÄ EN TUU! Haistakaa vittu!
- Tuu nyt pois sieltä, en mä ala sua väkisin mukaan viemään. Jutellaan, ihan oikeesti. ei voi olla totta, vastassa on seitsemän vuotias, jollaista en ole ikinä, en koskaan nähnyt. Ei lapsi ja lapsi kuitenkin. Ovi on menossa kiinni, mielessä pyörii "Saatanan sossut, sitäkö te haluatte?!" jättää seitsemän vuotias lapsi selviämään yksin, kun yksinkertaisesti se ei onnistu.Hetken päästä, kun Rasavilli on juossut ulos, huokaisen.
- Sä et kohta mutsi mahda tolle pojalle enään mitään.
Seitsemän vuotias, joka haluaa tappaa meidät kaikki homot ja jonka suunnitelmat ovat menneet vituix. Joka huutaa, Saatanan piri huora. Jolla on paha olla ja joka ei tule mukaan.
Autossa ajaessani kotiin päin saan tehdä töitä, että en valoissa purskahda itkuun. Kukaan, ei kukaan lapsi saisi joutua myymään lapsuuttaan pullolle, sillä sillä ne vanhemmat maksavat alkoholismin, Lapsella!

Kukaan ei auta
ei täällä.

- Ei ole hätää, mulla on viinaa ja Rasavillillä ruokaa.
Lause vetää sanattomaksi ja se kertoo kaiken, aivan kaiken tilanteesta joka nyt on päällä. On ollut jo pitkään. Lastensuojelu ei tee mitään, ei yhtään mitään. Perhetyöntekijät eivät käy, kukaan ei käy. Asia hoidetaan vain puhelinsoitolla ja uskotaan sinisilmäisesti, että alkoholisti yhtä'äkkiä lakkaisi vaihtamasta lastaan pulloon.

Kuka kouluttaa sosiaalityöntekijät ja miten heidät koulutetaan? Kuka vahtii, että heidän tekemät päätökset ovat oikeita? Vai onko se raha mikä ratkaisee? Siirretään tulevaisuuteen, kun nyt ei ole rahaa. Tulevaisuudessa sitä tulee olemaan vähemmän, koska lapsi kasvaa ja luultavamminkin ihan täysin vinoon. Mahdollista on, että silloin, kun kasvetaan lapsesta nuoreksi, joudutaan ottamaan huostaan, kun häiriökäyttäytymistä on niin paljon. Mutta lapsi ei sopeudukkaan enään, koska hän ei kestä auktoriteettejä, sillä hän on oppinut olemaan oman elämänsä herra. Hän on oppinut olemaan aikuinen itselleen ja päättämään itse asioistaan, useinmiten huonosti viellä, virheitä tehden, kun ei ole opastajaa. Luotto aikuisiin on mennyt, eikä nuori halua ketään määräilemään, kun ei ole koskaan ennenkään kukaan määräillyt.

Perhettä on luultavasti haettu kavereista, huonolla menestyksellä, päihteet tulevat ja sitä myötä rikokset. Elämään on saatu jännitystä ja sitä mitä lapsi on jäänyt vaille...tunteita, ihan mikä tunne vaan kelpaa, kunhan tuntee elävänsä ja olevansa. Jännitys on mukavampaa kuin pettymys. Jännitys kutittaa vatsanpohjaa saa endorfiinit liikkeelle. Tilalle on vaikea tarjota muuta. Rahaa menee tässä vaiheessa enemmän, luultavasti nuoren teot kietoutuvat muihin ja menot tuplaantuvat tavalla tai toisella. Se mikä oltaisiin voitu pelastaa, kun oli lapsi, alkaa olemaan arpapeliä ja onnistuminen paljon epävarmempaa. Tämän kaiken lisäksi nuorella ei ole sellaista kiintymyssuhdetta joka kantaisi, alkoholisti vanhemmat eivät jaksa kantaa. Heillä on liikaa omia ongelmia.

Lyhytnäköisyys on maksanut elämän ja rutkasti enemmän rahaa ja joskus se saattaa maksaa jonkun muunkin elämän. Tätä ei vain usein tulla ajatelleeksi kun niitä papereita ja tilastoja pyöritellään kädessä.

Eläköön elämä, lapsuudentaruamat ja nuorisovankila sekä se, mikä ikinä mättääkin sosiaalityössä.

En tiedä...tuntuu taas, että mennään pimeässä. Epätoivo ottaa valtaansa ja epäusko yrittää uskotella mitä typerimpiä asioita.
Olen yrittänyt saada muotoiltua kirjoitusta isälleni, mutta en saakkaan kirjoitettua kaikkea sitä.
En edes tiedä mitä oikeastaan haluaisin hänelle sanoa, että nyt alkaa riittämään?

- Mä soithin veljellesi...ei she vittu vasthaa, she on khuule mhulle velkhaa, shiks she ei vastaa..se vasthaa vaaan kun se tharvii jotain.
- Mutta eikös se just viimeviikolla maksanut velkansa?
-Ei khu shiitä on aikhaa..se lainas..se on ainakhi 40 euroo velkhaa...VITTU phitää ne velat PERKELE makshaa, JUMALAUTA ETTÄ SUUTUTTAA.
- Mutta velihän kävi justiinsa maksamassa, muistan, kun tulivat Marushan kanssa tänne meille sitten...eikö ne maksanu silloin.
-Ne mitään maksa, eikä ne vastaa puhelimeen! Soitha sä..soita ja shano et ei tarvi helvetti enää soitella jos ei puhelimeen vasthaa...joo soita sä.
- No jos veli nukkuu Marush taitaa olla koulussa, jos ne ei siksi vastaa?
- Ei ku ne ei enää tarvi multa mitään...she vaa menee vastaajaan..Shano niille että vittu myyvät puhelimensa josh sitä ei kerran käytetä, käske niiden heittää se vittuun!
- No enhän, siihen on varmaan syy miks eivät vastaa, saat sanoa ite, mä en ala tollasia..
- Mhä jätin jo viestin vastaajaa, että myyvät vittu puhelimensa kun ei kerta saa kiinni.

- Mä sain ne kiinni ja sanoin, että laittakaa vittuu ne puhelimet kun ei teitä sa kiinni, ne löi luurin korvaan! Vittu, heti löivät kun kuulivat, että soitan...
- Ootko sä vähän tyhmä? Luuletko että ne jää kuuntelemaan jos sä huudat puhelimeen tollasia?
- Mut ne..ne löi luurin korvaan!
- Ihan varmaan löivät, oisin kuule lyönny mäkin. Ei kenenkään tarvi tollasta kuunnella. Etkö sä voinut vaan sitten puhua normaalisti, kun ne nyt kerta vastasi?
- No vittu khu alkaa vituttaa, mitä ne ei vastaa puhelimeen
- Mut vastashan ne.
- Ne löi luurin korvaan.
- Ihan varmasti löi, en yhtään ihmettele.
- No tää loppus sitte tähään
- Mut... -tuut tuut tuut-

Ehkä tahtoisin sanoa tämän ja muutaman muunkin asian, en tiedä...

Molemmat veljeni, elossa olevat, aiheuttavat huolta. Tuntuu, että sitä taas istutaan sormi suussa ja pohditaan, mitäs nyt. Kuoleman vuosipäivä on huomenna ja tuntuu, kuin painajainen ei ottaisi loppuakseen ollenkaan. Miten saada Veli terapiaan puhumaan? Miten yrittää tukea ja auttaa, kun tuntuu, että itsekkin on taas ihan ulkona omasta elämästä.

Entäpä Rasavilli? Taas oli tehty lastensuojeluilmoitus. Se hoitui kuulemma puhelinsoitolla äidilleni. Ei tarpeen ryhtyä toimiin. Sama meno jatkuu, mutta palkka se vaan juoksee. Helvetti...iso ja kiukkuinen sellainen. Ei tämä voi oikeasti olla edes todellista! Mitä he odottavat? Että Rasavilli kasvaa ja voidaan sitten syytää rahaa terapioihin, kuntoutukseen ja ties mihin? Vai eivätkö näin vakavista perheongelmista kärsivät lapset kelpaa huostaanotettaviksi?

Miten Täti Sosiaali Tantta saa oikein öisin unta? Minulle se on taas jälleen kovin vaikeaa.

Me olemme taideterapiassa käyneet nyt kaksi kertaa läpi vihaa. Ensimmäisellä kerralla sain mielettömän päänsäryn. Keksin seuraavaksi viikoksi kaikkea muuta, että ei tarvitsisi kirjoittaa kirjeitä. Yritin kyllä, mutta sain aikaiseksi neljäsivua jossa ei ollut asiaa ollenkaan. Suraavalla kerralla päänsärky alkoi heti, kun terapiassa istahdin alas valmiina uuteen kertaan. Lähinnä siksi, että tiesin, jotta kävisimme läpi asiaa viellä. Ja hyvä niin.

En olisi koskaan voinut uskoa, että se on mahdollista, mutta tämä kerta sai aikaan paljon fyysisiä tunteita. Käteni kipeytyivät, kylkeä pisti, kuin olisin juossut hirveän spurtin ja keuhkoihin sattui...niinkuin silloin, kun juoksee kovilla pakkasilla. Ennen kaikkea, minusta tuntui, kun olisin itsessäni...painanut juurikin persoonani verran...että se olisi laskeutunut alas minuun, koska annoin sille luvan. Annoin itselleni luvan olla vihainen. Ja minussa on paljon vihaa. Eikä se ole rumaa vihaa vaan tervettä. Se ei ole yhtä kuin, että tekisin jotain typerää tai että käyttäytyisin yhtä loukkaavasti muita kohtaan, kuin minua kohtaan on käyttäydytty.

Tajusin myös yhden tytön avustuksella yhden asian. Tulen aina rakastamaan vanhempiani ja tavallaan rakastan kai sijaisperheen äitiäkin, tai toivon hänelle kaikkea hyvää., mutta se ei sulje minulta pois sitä, ettenkö saisi olla heille vihainen siitä mitä tekivät.

Aihe on vaikea, enkä kirjoita tän enempää, ennenkuin olen itsekkään tajunnut yhtään tämän enempää.

Kiitos teille kaikille kommenteista, ne merkitsevät, mutta en ole jaksanut vastata. Ihana myös huomata, että ihmiset kertovat omistaan kokemuksistaan. Jokainen meistä tuntee elämänsä eriotavoin, eikä murheille voi asettaa yhtenäistä kattoa, ne ovat yksilöllisiä.

Taideterapiassa minä ymmärsin jotain hyvinkin oleellista itsestäni. Täti Taideterapia kehoitti meitä ottamaan kortin, jonka kuva symboolisuudessaan kuvastaisi meitä, herättäisi tunteita ja tuntuisi omalta. Minun silmäni osuivat siniseen kelloon. Yritin katsella muita kortteja, enemmän oleellisia, mutta ymmärsin, että yksikään niistä ei koskettaisi minua niinkuin sininen kello. Niinpä otin sen, ja otan ehkä seuraavalla kerrallakin, sillä siihen on tautoitu koko minun lapsuuteni olemus, aikuisuuden. Minä vihasin sitä, sinistä kelloa. Se symbolisoi minulle turavttomuutta, epävarmuutta, hylätyksitulemista sekä pelkoa. Ja se auttoi ymmärtämään, miksi minä vihasin aikatauluja, säännöllisyyttä ja kelloon katsomista. Minä en rauhoitu kellon raksuttamisesta, sillä se tuo minulle yksinäisyyden tunteen, tylsyyden ja matelevan ajan. Ahdistusta.

Kun tulimme pienenä kotiin koulusta, eikä ketään ollut kotona, aloitin kelloon tuijottamisen. Sen raksutus kuulosti todella kovalta hiljaisessa asunnossa. Seurasin viisareiden vierähtämistä, minuuttien kulumista, tuntien. Mietin mikä olisi se aika, jolloin voisi julistaa, että äiti ja isä ei tule kotiin? Oliko se kello seitsemän illalla? Vai kello kaksi, kun suurin osa Ravintoloista olisi jo mennyt kiinni? Jos äiti ja isä ei tule nyt puoleentuntiin, meinaakohan se, että he ovat ryyppäämässä? Ovatko he huomenaamuna kello seitsemän kotona? Vai tulevatko he kotiin viellä huomennakaan? Jokaista rapun rapasahdusta piti kuunnella, olla ihan hiljaa, jotta kuuli, jos rapun ulko-ovi aukesi. Kuuluiko sieltä tutut askeleet? Oliko tuo yskäisy äidin yskäisy? Kuulostivatko nuo askeleet isän askelilta? Olivatko askeleet kännissä vai selvinpäin? Kuinka kauan kestäisi, jos he olisivatkin menneet kauppaan ja lähteneet juuri ennen kuin tulin kotiin? Puoli tuntia? Tunnin? Mitä kello näytti nyt, paljonko olisi viellä aikaa jäljellä siihen, että he tulisivat kaupasta kotiin?

Jos heitä ei koko iltana kuulunut, raahasimme kuolleen veljeni kanssa usein leivänpaahtimen olohuoneeseen ja teimme sinne pedin. Paahdoimme leipää ja katsoimme Filmnettiä (nyk. Canal) ja vahdimme kelloa. Jos kello oli kaksi yöllä ja oletimme isän ainakin olevan lähistöllä jossain ravintolassa, lähdimme etsimään häntä. Toisinaan hän löytyi. Ystävälliset portsarit hiukan nuivasti antoivat meidän mennä katsomaan. Jos isä löytyi, oli hän usein niin kännissä, että jouduimme yrittää pitää hänet pystyssä. Usein isä kaatui ravintolan eteen tiedottomana ja käytimme puolituntia hänen herättämiseen. Kun saimme hänet rappuun kotioven eteen, saatoimme jättää hänet siihen nukkumaan. Pääasia, että hän oli lähellä, vaikkakin vain rapussa. Sitten saatoimme käydä nukkumaan. Silloin tiesimme, että isä olisi aamulla kotona, vaikkakin krapulassa. Toisinaan hän oli sen verran selvä, että pääsi itse sänkyyn ja me menimme nukkumaan hänen kainaloonsa. Sen verran humalassa kuitenkin, että hän sammui miltein samoin tein.

Kun olimme lastiksessa kello toimi siellä yhtä hyvänä ahdistajana. Oli arpapeliä tuliko äiti ja isä hakemaan meidät linnanmäelle, niinkuin he olivat luvanneet ja hehkuttaneet tai kotilomille? Joka kerta piti arpoa aika, jos tuohon mennessä eivät ole tulleet, niin eivät tule ollenkaan. Ja joka kerta kun eivät tulleet aikaa piti siirtää, kunnes oli nukkumaanmeno aika. Seuraavana päivänä kaikki alkoi uudestaan. Jos eilen olikin tullut este ja he tulevatkin tänään? Kun viikonloppu oli ohi, olin pettynyt, mutta helpottunut. Ei turhaa toivoa, ei jännitystä siitä tulevatko vai ei, ei kadulle kuikuilemista ja uskottelemista, että seuraava ihminen, joka siellä kävelisi olisi isä tai äiti.

Meillä on kotona monta kelloa, mutta erittäin harvoin tiedän mitä kello on. Mitään rytmitettyä säännöllistä päiväaikataulua meillä ei ole, koska vihaan aikatauluja, vihaan rytmittämistä ja säännöllisyyttä. Ennen kaikkea, vihaan katsoa kelloon, ilman kelloa ei voi rytmittää, ei nykymaailmassa. Tästä syystä vauva aika on ihana, silloin voidaan mennä vauvan rytmin mukaan. Päiväunien kautta päivään tulee rytmi ja sääntö. Toisilla aamu-unilla ruokitaan vanhemmat lapset ja itsensä. Nyt on yöunien aika, vanhemmat voivat valvoa viellä hetken ja iltapala syödään kohta.

En olisi koskaan osannut ajatella, että kello voisi olla merkitykseltään näin paljon, en ennen eilistä.

Vein Rasavillin tänään kouluun. Nousimme kaikki aamulla aikaisin ylös, söimme pikaisesti puuron ja kaikki meni paremmin, kuin uskalsin toivoakkaan. Äiti soitti ja oli selvinpäin. Päiväunien aikaan (jolloin pienemmät ja minä vedimme tirsat) oli puheluita tullut kuusi kappaletta. Selvisi, että äiti on humalassa ja kukaan ei ole odottamassa Rasavilliä koulusta. Aamulla viellä nostin pienen pojan taakkaa harteilta ja sanoin, että ovat selvinpäin ja äiti on kotona kun koulusta tulet. Vastassa olikin huumeisiin koukussa oleva perhetuttu sekä hänen alkoholisoitunut tyttöystävänsä.

Kun sain äidin kiinni haukuin hänet ihan pataluhaksi. Uhkasin tehdä sossuun imoituksen jos sama peli jatkuu ja antaa Täti Sosiaali Tantalle selkäsaunan, mikäli ei ottaisi Rasavilliä pois. Sovin, että tulen hakemaan Rasavillin takaisin meille, heti kun vain pääsen. Sitten, kun lähden matkaan, ei äiti enään vastaa. Tädiltäni pyydän ajo-ohjeet ja lupaan soittaa, kun olen lähempänä enoani, jonka luona äiti on imemässä ilolientä itseensä. Rasavillin isän paikannan puhelimella, mutta en saa selvää, kuin sen verran, että on jossain bussipysäkillä. Luulen, ettei Rasavillin isä itsekkään tiedä miessä on, niin sekaisin hän on. Mutta eivätpähän ole yhdessä, äiti ja Rasavillin isä. Ei tarvitse pelätä puukkotappeluita tai väitellä siitä, saanko Rasavillin mukaani vai en. Kun olen lähellä enoa, soitan tädille. Äiti ei olekkaan enään siellä. Hän on lähtenyt karkuun, koska meinaan soittaa sossut. Ovat lähteneet autolla ja täti epäilee, että kuski on ollut aineissa, mitä todennäköisemmin. Viis turvallisuudesta ja muuta, tapetaan poika, kunhan sossut ei vie! Manaan omaa tyhmyyttäni ja manaan äitiä. Olisi pitänyt pitää mölyt mahassa. Ja muistan samalla, miten me hyppäsimme aina ikkunasta ulos, kun poliisit tulivat kotiin. Etteivät huomaa meitä lapsia ja vie. Onneksi asuttiin ensimmäisessä kerroksessa. Matkaa ei ollut paljoa, kun roikkui ensin käsistä ikkunalaudalta ja pudottautui sitten maahan. Täti lupaa soittaa äidille ja käskeä äidin soittaa. Minä lähden ajamaan kauppaan ja olen varma, että äiti ei soita.

Kassalla puhelin pirahtaa. Äiti on sekaisin, eikä muista päivällä käytyä puheluamme. Sanoo, että joku sanoi minuin soittavan sossut. Kiukkuisena tiuskaisen, että niin minä uhkasin tehdä ja teenkin, jos sama peli jatkuu. Tivaan ajo-ohjeita, mutta en saa selvää. Onneksi täti osaa auttaa tässäkin. Pian Rasavilli istuukin autossa. Mieleen tulee päivällä käyty puhelin keskustelu Rasavillin kanssa.

"Moikka! Onko sulla siellä kivaa?" kysyn. "Ei!" Rasavilli sanoo. "Tuunko mä hakemaan sut meille?" tautsalla kuuluu kaikkien niiden örmyyjien metakka. Rasavilli huutaa, että tule. Kun Rasavilli ojentaa puhelinta takaisin äidille, kuulen, miten Rasavillin isä kysyy, kuka siellä oli. "Ankkalinnan Kuningas!" huutaa Rasavilli. Äiti hekottaa puhelimeen. En ole varma, mutta epäilen, että on poltellut pilveä. Jutut ovat omituisia ja äiti hihittää jokaiselle jutulle.

Kun tulemme kotiin, käsken Rasavillin suihkuun ja antamaan vaatteensa minulle pesuun. Käyn hakemassa uudet vaatteet Rasavillille, jotka olen häntä varten meille ostanut. Pesin samat vaatteet viimeviikollakin. Rasavilli ei ole vaihtanut niitä sen jälkeen, kun meiltä lähti. Menen pesutupaan ja huomaan varanneeni vahingossa kuivaushuoneen. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Vaatteet on saatava kuitenkin puhtaiksi huomista varten.

Kahdeksalta teemme Rasavillin läksyt, vaikka hän yrittääkin huijata, ettei läksyjä tullutkaan, kun kuulee, että ne on tehtävä. Kun Rasavilli laskee matikan tehtäviä, minä luen hänen reissaria. Viestit koulusta eivät yhtään yllätä. Rasavilli mikä rasavilli. Läksyjen jälkeen juttelemme käytöksestä, vaikka en ole varma tehoaako puheeni poikaan. Sitten kaivamme tytön ekanluokan aapisen esiin ja lueskelemme sitä hiukan. Olen varma, ettei äiti ole harjoitellut Rasavillin kanssa lukemista. En muista hänen koskaan oikein auttaneen meitä läksyissä.

Kun muksut menevät nukkumaan, tunnustan rehellisesti itselleni, että minua suututtaa! Äiti tekee lapset ja jotenkin minä kannan sitten vastuuta, tavalla tai toisella. Ja tiedän mitä tätini tarkoitti, kun hän sanoi puhelimeen "Ei Rasavilli halua lastenkotiin, ei siellä ole hyvä!" Vaikka ei se hyvä ole näinkään.

Ekaa kertaa alan miettimään Täti Sosiaali Tantan vaikuttimia ja hiukan ymmärtämäänkin niitä. Ja tajuan myös sen, mitä äiti sanoo "Ota sinä se luoksesi asumaan!" kännissä tosin.

Olen suoraan sanottuna, helvetin tympääntynyt. En Rasavilliin, vaan äitiin, joka kuvittelee olevansa sijaissynnyttäjäni...mitä ilmeisemmin. 

Minun sisaruskatraaseeni kuuluu viellä yksi sisarus, Rasavilli. Rasavilli on ekaluokkalainen, 7-vuotias poika. Oikeastaan hän on velipuoli, niinkuin äiti alkuaikoina häntä nimitti. Kunnes me sanoimme, ettei ole olemassa puolikkaita veljiä tai siskoja. Rasavilli on nimensä mukainen joku saattaisi kutsua häntä häiriintyneeksi lapseksi. Sellaisethan sytyttävät lelujansa palamaan, varastavat kaupoista ja kiroilevat. Uhkaavat vanhempiaan turpaanvedolla ja huutavat peleille, jotka eivät mene heidän mielensä mukaan "Mene paska...vittu, hyppää nyt siitä aidalta!" Sellainen, jonka ystävät ovat yli 10-vuotiaita poikia.

Tällähetkellä Rasavilli on meillä. Meillä hän ei kiroile, ei sytytä leluja palamaan eikä mene varastamaan kaupasta. Ei siksi, että olisin jotenkin erinomainen aikuinen, joka tietää miten rasavillejä käsitellään. Ei, totuus on paljon yksinkertaisempi. Minä olen vieras, eikä Rasavilli luota vieraisiin. Joten Rasavilli tekee niinkuin tahdon, koska hän ei luota minuun. Jos hän luottaisi, hän tietäisi, että sanoessaan Vittu, mitään sen kummempaa ei sattuisi, kuin nuhteleminen. Mutta hän ei ole varma ja koska on mahdollista, että pieksen hänet henkihieväriin tai heitän kylmään iltaan tai jotain muuta yhtä kammottavaa, ei hän uskalla olla muuta kuin kiltisti. Tehdä niinkuin käsken. Koska keheenkään ei voi luottaa. Ja minä olen ventovieras.

Rasavillin lapsuus on ollut kurjempi, kuin kenenkään meidän muiden. Hänen lapsuudessa ei isä potki äidin päätä lattialla, vaan juoksee Lekan kanssa äidin perässä huutaen hirveyksiä. Hänen lapsuudessa äiti ei pelkästään hauku isää ja käy käsin kiinni, vaan tarttuu puukkoon ja huutaa ihan yhtä hirveitä asioita. Meidän äidillä oli kaikki hampaat tallella. Rasavillin äidillä ei. Rasavillillä ei ole siskoa tai veljeä jakamassa lapsuutta. Ei ketään joka toisi edes hiukan valheellista turvantuntua. Hän kuuntelee ypöyksin öisin, kun isä ja äiti päättävät ottaa nyrkkitappeluerän olohuoneessa. Tai kun ryyppyporukka kotiutuu heille kaljakasseineen ei ole muita lapsia, Rasavilli saa leikkiä yksin, selvitä heistä yksin. Kukaan ei sano "vitsi noi on tyhmiä kännissä!" tai hänellä ei ole ketään kenelle sanoa "Älä välitä, ne on ihan tyhmiä, tehdään jotain kivaa." Rasavilli on ainoa lapsi, siitäkin huolimatta, että elämään on kuulunut kaksi veljeä ja sisko. Nyt enään veli ja sisko. Sivustakatsojat, jotka eivät voi tehdä mitään auttaakseen. Kerta silloin ja tällöin ei auta mitään.

Rasavillilliiä on myös Täti Sosiaali Tantta, joka on vienyt hänet muutaman kerran lastenkotiin ja sitten palauttanut äidille. Täti Sosiaali Tantta on sitä mieltä, että lapsen paras paikka on kotona ja laitos traumatisoi. Minä olen sitä mieltä, että Täti Sosiaali Tantta saisi muuttaa asumaan Rasavillin äidin ja isän kanssa puoleksivuodeksi. Mikäli tämän jälkeen hän olisi sitä mieltä, että siellä on karmeaa asua ja haluaisi pois, pitäisi hänen myös viedä Rasavilli mukanaan. Se tekisi varmasti terää Täti Sosiaali Tantalle, joka kuvittelee, että koti ei traumatisoi. Että on ihan tervettä ja hyvää lapsen pelätä vanhempiensa tappavan toisensa, kuin elää pelotta laitoksessa, jossa ei ole äitiä ja isää. Tosin Täti Sosiaali Tantan pitäisi myös ohjata Rasavilli terapiaan, eikä säilöä laitokseen, kuvitellen, että kaikki paha halenee ja katoaa. Hukassa oleva lapsi pitää ohjata takaisin, eikä sitä ohjausta ilman psykiatrinkoulutusta saisi tehdä.

Mutta Täti Sosiaali Tantta ei halua ottaa huomioon niitä lukuisia ilmoituksia, jotka Rasavillin oloista on tehty. Kukaan ei uskalla soittaa kuin kerran, toiset ei ollenkaan. Naapurit tietävät mitä siitä voi seurata ja että lekalla pääsee ulko-oven läpi, jos niin haluaa. Eikä poliisit kerkeä hätiin tarpeeksi nopeasti. Voin vain kuvitella sitä kauhun määrää, kun Rasavillin isä pääti mennä lekalla ulko-oven läpi, antamaan turpaan.

Faija on taas humalassa. Hän pommittaa montakertaa päivässä puhelimella. Useinmiten jätän vastaamatta. En jaksa sitä. En tätä..

• Isä: Mhoikka..mitä khuuluu?
• Minä: Eipä ihmeempiä.
• Isä: <mökellystä> Khännissä Jouluaattona..ei phukkikaan tuonnu lahjoja, no shain mhä ainakin P****
• Minä: Lopeta!
• Isä: Shano shille sun mhiehellesi, että...thai no en mä viihtikkään shanoa, se ei ehkä ole shopivaa.
• Minä: Joo, älä sano.

Ennen joulua kävin isän vaimokkeen kanssa keskustelun, joka sai minut näkemään punaista. Olisin voinut kirkua kaikki maailman kirosanat puhelimeen. Isä loukkaantui, kun epäilin hänen selväpäisyyttään ja löi luurin korvaan. Sen jälkeen isä ei vaivautunut vastaamaan, koska olin ollut todella törkeä. Joten soitin isän vaimokkeelle. En kyllä vielläkään käsitä miksi. Minun rakkauteni alkaa loppumaan, isää kohtaan. Jokatapauksessa soitin isän vaimokkeelle ja pyysin isää puhelimeen, jotta voisin pyytää anteeksi. Sisäänrakennettu juttu, minut on opetettu niin. Vaikka en ollut edes varma olinko väärässä, itseasiassa olin 95% varma, että olin oikeassa. Sen on oppinut kuulemaan äänestä. Vaikka ei isä sitä vielläkään usko. Mutta ensimmäinen lause jo paljastaa, silläe i ole väliä miten paljon skarppaa, ääni voi kuulostaa selvältä, mutta pelkät sanavalinnat jo kirkuvat alkoholin olemassaolosta. Isä ei halunnut tulla puhelimeen. Olin kuulemma ollut todella törkeä, eikä minulla ollut mitään käsitystä siitä, miten tuollainen vaikuttaa alkoholistiin. Myönnänn rehellisesti, etten tiedäkkään. Hermostuin kuitenkin, kun en saanut pyytää anteeksi ja sanoin, että isäni käytös on tyhmää ja typerää. Olisin valmis pyytämään anteeksi, mutta hän ei halua kuulla. Kun taas hän ei ole koskaan valmis pyytämään anteeksi ja me kuuntelemme siltikin, senkin jälkeen, kun viisiminuuttia sitten loppunut puhelu on loppunut sanoihin "Senkin paskakusipää tytär, vedä ittes pöntöstä alas ja vittu päähäs!" ja sitten <klik> ja tuut tuut...

Isän vaikome oli sitä mieltä, että kääriydyn itsesääliin, koska vertasin isän loukkaantumista siihen, että me emme loukkaantuneet. Tai jos loukkaannuimme, emme näyttäneet sitä, koska MEILLÄ ei ole koskaan ollut lupaa loukkaantua. Sitten kuulin ne viisaat sanat, jotka saivat minut lopullisesti kiehumaan "Sä olet nyt niinkuin sun isäs äiti, vanhempi." ja sitten minä muistan mitä isää sanoo aina, kun puhe kääntyy sinuun.

"Se oli mulle kuin veli, kuin paraskaveri. Ei niinkuin poika."

Ensimmäisiä kertoja alan tajuamaan, ymmärtämään ja raivostumaan. En minä sopinut, kun minua tehtiin, että otan huolehtiakseni kaiken meidän perheessä, että ryhtyisin aikuiselle isälleni vanhemmaksi, kaveriksi ja psykiatriksi. Että minä pohtisin hänen kanssaan niitä sukupuolitauteja tai pitävätkö naiset siitä, että heidän häpykarvoitus ajellaan. Lapsena mietin usein, mitä aikuiset tarkoittivat sanoessaan, etten ole saanut koskaan oikein olla lapsi. Kun leikin barbeilla, mietin ovatko he täysin sokeita...eikö lapsena olemiseen kuulu leikkiminen, se mitä aikuiset eivät tee? En minä tajunnut, että lapselle ei kuulu tieto tippurista, ei vuokravaikeuksista tai siitä kenelle kaikille äiti oli pikkupöksyjään vilautellut.

Miten kaiken tämän ymmärtämiseen ja käsittämiseen tarvitaan niin paljon, niin paljon kuin yksi kuolema, joka suistaa radaltaan ja näyttää asiat oikeassa valossa. Ihan kuin silmiä peittänyt suomukerros tippuisi kerralla ja näkisi maailman, niinkuin se todellakin on.

Lapsuuden perhe. Siellä oltiin me, sinä ja minä, vanhemmat sekä veli, joka katosi aina vanhempien kanssa, kun me jäimme kaksin. Minulla oli isä, veljellä äiti, sinulla...? Kenelle sinä olit ykkönen ja kuka oli sinulle? Sinä putosit kuoppaan...jäit ylimääräiseksi.

Minä olen vihainen! Et olisi ansainnut sitä asemaa, et sitä lapsuutta. Ja minua hävettää, koska lapsena en ymmärtynyt miten julmaa peliä meillä kotona käytiin, sinun kustannuksellasi. Ja siltikin, alkoholi oli aina tärkein ja me luovimme kukin miten parhaimmaksi näimme siinä sivussa, jos vaikka ihme tapahtuisi.

Enään minä en odota sitä, enkä edes halua. Tuntuu ettei sillä ole enään mitään väliä...liikaa meni rikki matkanvarrella.