Enää mä en kato, mä lähen pois. Mä en vittu jää taas kerran lapsen vahdiksi, kun sen pitäisi omaa lastansa katsoa. En tajua. Mä lähen ennenkuin se kerkeää korkata pulloakaan.

Miten, me lähipiiriläiset osallistutaankaan siihen alkoholismiin. Venytään ja vanutaan, keksitään syitä miksi ja ennen kaikkea syitä sille, miksi tuetaan epäterveellistä käytöstä. Karhunpalveluksia, niille joita rakastamme.

Taas yksi teko lisää. Peitellään. Ja siinä keskellä on yksi pieni, joka oppii sen saman mallin, joka näkee sen sairaan maailman. Mutta kun koko perhe on sairas, eikä kukaan huomaa sitä vinoutunutta toimintamallia.

Muistan liiankin hyvin omat selitykseni.

Enhän mä voi jättää sitä näkemään nälkää. Kuolee vielä. Eihän sillä ole rahaakaan, kun se juo kaiken, ei muista ostaa ruokaa. Kai mä nyt annan, jos mun jääkaapissa on. Onhan se mun isä, en mä voisi olla niin julma, etten antaisi. Ja jos mulal on rahaa, niin miks en lainaisi, sitäpaitsi, mä aina katon, että se menee ruokaan. Menen mukaan ja ostan sillä rahalla sille ruokaa..voihan se tietty ottaa muutaman kaljan, mut ei enempää. En mä ala tukee sen alkoholisti elämää. Mä en osta sille kaljoja!

Miten kauan kestikään tajuta, että nimenomaan minä pidin huolen siitä, että faija pystyi kumoamaan rahat kurkusta alas huoletta, ilman pelkoa, että nälkä yllättäisi. Olihan olemassa aina minun jääkaappini tai minun rahat, joilla täytin hänen jääkaappinsa. Ja miten vaikeaa se oli, lopettaa se tukeminen ja ymmrtää, että sääliessäni ja heltyessäni nälkää näkevän isäni edessä, minä tein vain suuren karhunpalveluksen. Kannoin vastuun hänen juomisestaan enkä laittanut häntä kantamaan vastuuta omista teoistaan.

Eihän se tietenkään auttanut, että itse lopetin, sillä isä löysi uusia tukioita. Mutta se en ollut minä, joka varmasti mutta hitaasti, auttoi häntä juomaan itsensä hengiltä. Ei, hän ei ole kuollut vielä, mutta ei se kaukana ole. Juomattomuus aiheutaa epileptisiä kohtauksia, maha on kuin viimeisillään raskaana olevalla naisella ja muutoin mies on kuihtunut. Ei syö, juo vaan. Ja muisti ei pelaa. Ei ole pelannut yli vuoteen.

Ja vaikka voin sanoa pärjänneeni paremmin kuin vanhempani, niin olenko sittenkään pärjännyt sen paremmin. Nyt kun saan läheltä katsoa läheisen ihmisen omaa niin vääristynyttä perhe-elämää. Miten vääristynyt sitten minun on? Sitä kun ei pysty samallailla näkemään, kuin mitä ulkopuoliset. Kuka tekee minulle karhunpalveluksia? Ja kenelle minä niitä teen. Ja miten voin vaatia toista uskomaan neuvojani, kun en minäkään kuuntele muiden, selittelen vain, puolustan omia kieroutuneita toimintamallejani.

Niinkuin alkoholistit, niinkuin alkoholisti. Sama se kuka juo, koko lähipiiri sairastuu siltikin.

Voin rehellisesti myöntää, että en ole mikään parisuhde expertti. Minä en vain tajua parisuhteen dynamiikkaa, enkä osaa luottaa ihmiseen, joka on vierelläni. Että hän olisi siinä aina. En osaa myöskään kertoa hänelle ajatuksiani tai luottaa siihen, että hän ei pitäisi niitä tyhminä. En myöskään tuo ilmi mielipiteitän tai ainakaan ala vääntämään kättä ihan tosissaan, jos mielipiteet poikkeavat.

Inhoan huutamista, riitelyä ja raivoamista. En osaa enkä pysty käsittelemään ihmistä, joka karjuu kuin palosireeni ja näyttää...raivostuneelta.

Ei, minä rupean joko

a) Nauramaan
b) Itkemään
c) Pakenen paikalta

Oma ukkoni syyttää minua siitä, että en tuo ilmi mielipiteitäni tai seiso niiden takana tarpeeksi tiukasti. Minussa ei ole hänelle vastusta ja olen liian myöntyväinen ja mukautuvainen. Se on ihan totta. Niin olenkin. Minä en vain osaa, enkä edes halua.

Sen ainoan kerran, kun erehdyin tuomaan mielipiteeni ja ajatukseni julki (tosin ehkä hieman kärkkäästi)nsain vastaani kitarisat valkoisena karjuvan ihmisen.

Minä en ymmärrä, miksi ihmiset odottavat minun tuovan mielipiteitäni ja ajatuksiani julki, jos he eivät kuitenkaan halua niitä kuulla?

Terapia tätini sanoi aikanaan, että minä pelkään vihantunnetta ja naamioin sen nauruun tai muihin asioihin. Se on totta. Viha on jotain sellaista, jota ei voi hallita. Olen opetellut hallitsemaan omaani. Sillä olen minäkin heitellyt viilipurkkeja seiniinja kiljunut kuin heikkopäinen raivoani naapureidenkin ihasteltavaksi.

Mutta tosiasia on se, että ei semmoisen ihmisen kanssa keskustella mistään. Ja sellaisten ihmisten kanssa, kuin minä...on epätodennäköistä, että sama virhe toistuu kovin nopeasti uudestaan.

Siinä sitä sitten mennään oravanpyörää..yksi normaali ja yksi epänormaali ihminen, parisuhteessa toistensa kanssa. toinen säikky ja toinen höyryveturi.

Joskus mun tekisi mieli kysyä kaikilta ihmisiltä (niiltä, jotka haluavat kuulla mitä päässäni liikkuu) "Miksi helvetissä te oikein haluatte kuulla, jos ette kuitenkaan sitä kestä?"

Ehkä..se on niin, että sellaisia ihmisiä suututtaa, kun heille selviää etten ajattelekkaan asioista samoin ja että ei, en aio muuttaa mielipidettäni, ilman erittäin painavaa syytä. Ja raivoaminen ei ole sellainen.

Voin vieläkin muistaa sen räiskynnän, mitä Lövön käytävillä oli aina välillä ja kun istuttiin kaikki akkelit aamupalalla tai katsomassa Salaisia kansioita, kuka sohvalla ja kuka lattialla hierottavana :)

Ihan oikeasti, kuinka paljon rohkeutta ja voimaa sekä tasapainoisuutta tarvitaan, että on 28-vuotiaana perustanut lastenkodin? Että tekee sitä "työkseen" ilmaiseksi ja vaan siitä rakkaudesta. JA miten paljon MERKITSEE vanhemmalla iällä, kun sisarukset pidetään yhdessä. Se voima kantaa aikuisenakin, niinkuin tässäkin projektissa on tehnyt.

Lukaskaa Ellen maaliskuun numero ja mikäli voitte, niin tukekaa Onni-kodin toimintaa http://windofchangeinternational.org

Tukemalla tätä toimintaa, te teette sitä, mitä Tuuli ja me monet muut ajateltiin, kun istuttiin katsomassa dokumenttia, olisiko ollut Kiinan lapsista. Sitä dokumenttia, mikä loppui sen pienen tytön itkuun, joka nääntyi hitaasti nälkään sängyssään. Se oli järkyttävä dokumentti, josta puhuttiin vielä pitkään ja mikä vei meiltä Lövöläisiltä tehokkaasti yöunet. Mutta siitäkin dokumentista seurasi jotain hyvää, sillä meistä kaikista Tuuli oli se, joka lähti tekemään asialle jotain, ei tosin kiinaan. JA jos sen dokumentin olet nähnyt ja sitä kauhistellut, niin nyt sulla on oikeasti mahdollisuus osallistua ja auttaa. Sillä samanlaisia surullisia tapauksia Tuuli pelastaa maailmalla, pieniä lapsia, jotka ovat nääntymässä nälkään...ja joista osa on siihen kuollutkin, kun Tuuli on liian myöhään avun tarvitsijan löytänyt. JA mikäli voit, linkkaa tästä omaan blogiisi, laita sana kiertämään. Sillä Nepalissa on suomalainen nainen, joka tekee sitä, mihin me muut ei pystytä ja joka ei siihen pysty, ilman meidän muiden apua. Autetaan siis Onni kotia sekä niitä onnettomia lapsia, jotka saavat uuden mahdollisuuden sielä! Tehdään maailmasta oikeesti Onnellisempi paikka!

Ps. Jättäkää komennti mikäli olette linkanneet tai laittaneet sanaa ettenpäin, näin tiedän, että edes joku lukee tätä blogia ja että tästä munkin taipaleesta on edes jotain hyötyä ollut.

Minä sulkeuduin. Kun lastenkodin työntekijät yrittivät saada minut olemaan puuttumatta, suhtautuivat neutraalisti. Sitä raivokkaammin minä puutuin. Sitä vähemmän minä luotin. Jos kukaan muu ei huomannut tai ollut huolissaan, välittivätkö he edes?

Silloin kun minä olin lapsi, olisin toivonut aikuisilta enemmän otetta meihin. Kun näytti, etteivät he saaneet (tai tekivät sen, osoittaakseen miten väärässä olin, nousin puolustuskannalla, en uskonut mitään), niin minä otin komennon.

"Menkää nyt väiin, se potkii sen päätä tohon seinään" olin aivan kauhuissani, kun näin veljieni tappelevan.
"Veljes rakkautta, antaa niiden hoitaa, kyllä se siitä" itse en voinut jäädä katsomaan. Veli oli 6-vuotias, Sinä n. 10. Tulin väliin ja veli löi minua itkuisin silmin. Lopulta itkimme molemmat omissa huoneissamme. Minä yritin vain auttaa, tajuamatta, että olin tullut väliin johonkin sellaiseen, mihin ei olisi pitänyt (Veli osti hyväksynnän Sinulta).

Joskus on ehkä parempi, että aikuinen puutuu. Ottaa aikuisuuden omiin käsiin ja menee väliin. Antaa esikoiselle (sekä sisaruksille) vapautuksen roolistaan. Jokaisella lapsella on rooli. Oli hän ainut, keskimmäinen , ensimmäinen tai kuopus. Mutta jokaisen rikkonaisen perheen lapsella on oma roolinsa. Ja siihen pitää puuttua, myös muilla tavoilla, kuin puhumalla. Tekemällä!

Minuun aiakin tekemiset olisivat tehonneet, paremmin, kuin puhumiset. Olivathan vanhempani puhuneet koko elämäni, tekojen siasta. Puheeseen ei enään luottanut.

Kaikissa se ei näy, että vanhemmat vain "unohtavat" lapsensa, silloin tällöin. Mutta niissä, jotka sen useemmin tekee, heissä se näkyy. Ja silti, kumpikaan vanhempi ei ole toistansa parempi. Vaikka toinen "lipsuisi" vain silloin tällöin. Mutta niistä muista ei näe. Näistä näki. Ja se oli aivan kamalaa, palvella kauniisti loppuun asti. Kun olis vaan tehnyt mieli napata lapsi ja kysyä "ymmärrättekö te, mitä teette?!".

Miten sossu ei näistä huomaa tai halua nähdä? Pakkohan heidän on? Ja naapureiden myös! Jos minäkin näen! Ero on niin selvä, puheissa, naamassa, käytöksessä...ihan kaikessa (lapsessa)!

Miten niin ei ollut? Jos sivulliset eivät olisi tajunneet olisi seurauksena voinut olla hypotermia ja kuolema. Onko humala hyväksyttävä syy vaarantaa toisen terveys ja jopa henki?

Suomessa puhutaan niin paljon ja niin kauniisti lasten oikeuksista ja oikeudesta päihteettömään elämään. Mutta kun tätä menoa katsoo ja omia kokemuksia vertaa, niin tuntuu ihan sanahelinältä koko asia. Paapotaan vaan, ihan loppuun asti ja nimenomaan - lapsen terveyden kustannuksella.

On totta, että lapsi jumaloi vanhempiaan. Todellakin, näin voi olla, vaikka vanhemmat olisivat täysin kyvyttömiä huolehtimaan jälkikasvustaan. Kyse on loppujenlopuksi tarpeesta ansaita vanhempiensa rakkaus. Ei oikeastaan muusta. Ihan oikeasti, ei muusta. Ainoastaan siitä, että vanhemmat hyväksyvät, huomaavat ja ymmärtävät rakastaa. Lapsi taistelee niitä voimia vastaan, jotka vievät vanhemman huomion pois lapsesta. Alkoholia, huumetta, mielenterveysongelmia...mitä niitä onkaan. Päämääränä se, että vanhempi lopettaisi lasta satuttavan käyttäytymisen.

Minäkin, niinkuin veljeni, taistelimme omien vanhempiemme huomiosta. Muistan kuinka ihailin äitiäni ja yritin saada hänen hyväksyntäänsä. Mökillä seisoin auton konepellillä ja julistin totuuksiani maailmasta ja mitä enemmän äiti humalassa jutuilleni nauroi, sitä paremmalta minusta tuntui. Isääni ymmärsin ja hänen kanssaan juttelin aikuisten asioista (jo ollessani 10-vuotias), koska uskoin, että näin hän tajuaisi oman elämänsä hulluuden ja ymmärtäisi lopettaa.

Olen aina ollut Isän tyttö, koska isä on kuunnellut, mutta ei koskaan toiminut sen mukaan mistä itse moralisoi. Ehkä tämä on se dileema, miksi olen ollut isän tyttö...koska hän ei oikeasti ole ollut "tytön isä" siinä missä äiti on ollut äiti, tai ainakin edes yrittänyt olla äiti. Ei hän aina kuunnellut, koska lasten jutut nyt ovat lastenjuttuja. Isä taas kuunteli, mutta sai kiedottua näin enemmän siihen alkoholismiin meidät muksut kiinni. Aina kun toivo pilkahti, niin siihen tartuttiin ja petyttiin.

Vamasti on totta, että vanehmmat rakastavat lapsiansa pyytettömästi, mutta se ei vie pois sitä tosiasiaa, että rikkonainen vanhempi saattaa myös kadottaa vanhemmuutensa sairastuttuaan mieleltään. Vanhemmuus palaa, kun sairaus ei ota valtaa, mutta samalla kun ottaa, lapsi jää jalkoihin. Selviytymään yksin.

Puhutaan lapsen ja vanhemman tukemisesta, että lapsen paras paikka on kotona. Osaltaan voin allekirjoittaa tämän (Veljen osalta en), sillä kun lapsi on asunut tarpeeksi kauan kotona, muiden huolenpito ja rakkaus saa lapsen vaan tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi. Huolimatta siitä, miten paljon yrittää. Lapsi ei luota eikä usko rakkauteen. Tahtoo kyllä, mutta on jatkuvasti varuillaan, koska ei ole "oma lapsi", "koko maailma", "me muita vastaan". On vain aikuinen, jolla ei ole mitään siteitä lapseen ja lapsi, joka toivoo elämäänsä jotain järkeä ja tasapainoa, kapinoiden silti vastaan, koska ei voi luottaa siihen.

Nyt kun katson meidän nuoruutta (minä, Sinä ja Veli), niin tiedän, että Veli pääsi helpoimmalla. Hän oli 3-vuotias, kun meidät otettiin huostaan pysyvästi (sisaruksia ei sais, EI KOSKAAN, erottaa toisistaan, vedoten ikään tai mihinkään muuhun..he ovat viimekädessä se viimeinen perhe, linkki omaan identiteettiin) ja hän selvisi siitä parhaiten. Huolimatta siitä, että nuoruusvuosina meni lujaa. Mutta hän sai ja uskalsi oikeasti olla teini, silloin kun teini-ikä hänet tavoitti. Hän uskaltaa ja osaa sanoa mielipiteensä suoraan sekä olla erimieltä...hän osaa puolustaa omaa persoonaansa, koska on oppinut kunnioittamaan sitä. Monin tavoin Veli on siis pärjännyt paremmin kuin minä. Hän ei räpiköi samointavoin, vaikka hänestä toisinaan siltä tuntuukin.

Mitä aikaisemmin lapsi siis otetaan huostaan, sitä paremmat mahdollisuudet hänellä on. Lapsen ja vanhemman sidettä voidaan tukea, turvaten lapsen lapsuus.

On varmasti totta (tämä ainakin näytti olevan niin, kun kävin itse vauvalassa hoitamassa vauvoja ollessani lastenkodissa), että vanhemmat "vieraantuvat" lapsesta, mitä nuorempana hänet otetaan huostaan. Eli yhteyttä ei synny niin hyvin. Tätäkin voisi tukea, antamalla vanhemmalle (isälle tai äidille) mahdollisuus yöpyä ja olla läsnä lapsen sioituspaikassa. Eli "kotilomat" hoidettaisiin lastenkodissa, valvovan silmän alla. Turvaten lapsen perusoikeus turvalliseen lapsuuteen ja antamalla vanehmmalle tukea vanhemmuuteen.

Jo kerta viikkoon tapahtuvat kohtaamiset leimaavat lapsen hoitajaan. Tiedän sen siitä, että itse kävin Pitäjänmäen lastenkodissa, Nuppulassa, hoitamassa vauvoja, kerran viikossa (vähintään), sylittämässä ja leikkimässä Ja erään kerran kun isä tuli samaan aikaan, ei lapsi ollut kiinostunut muista kuin minusta. Isä oli vieras, minä en.

Kyseinen kerta myös opetti sen, että lastenkodin henkilökunta ei tue tarpeeksi! He "katoavat" paikalta häveliäästi, sen sijaan, että keskustelisivat vanhemman kanssa, antaisivat tukea kohtaamiseen ja tekisivät kohtaamisesta mahdollisimman neutraalin sekä normaalin. Sekä sen, että joskus 12-vuotias voi olla se "aikuinen". Niinkuin silloin sanoin "Älä yhtään ujostele, Se tykkää tästä ja tästä, rohkeesti vaan. Mä meen nyt pois, niin saatte olla rauhassa"

Kyseinen muksu meni perheeseen, josta itse olin todella iloinen silloin, vaikka se surettikin, sillä muksusta oli tullut tärkeä minulle. Mutta en voi olla vieläkään säälimättä isää, joka jäi mielestäni ilman tukea ottaa yhteyttä lapseensa, eikä 12-vuotias ole se, jolta tukea tai mallia saisi ottaa. Ja näin tuntui olevan monien lähisukulaisten kanssa, jotka olisivat olleet kiinostuneita ottamaan osaa sioitettujen lasten elämään, he eivät saaneet tukea.

Lastenkodissa (silloin kun itse olin) lapset sioitettiin iän mukaan. Tämä on toki helpompaa hoitsuille, mutta ei lapsille. He eivät saa sitä "normaalia" perhemallia, jossa isommat ja nuoremmat ovat sekaisin...valmiuksia omaan vanhemmuuteen. Ja taas pienet lapset evät saa sitä, mitä tarvitsevat, isompien huomiota ja tukea sekä esimerkkiä kasvuunsa. On täysin järjetöntä ajatella, että kuusi vauvaikäistä saisi jakamattoman huomion kahdelta saati kolmelta vanehmmalta ohjaajalta, siinä tavoin kuin tarvitsisisvat. Sillä ohjaajat ovat vain töissä ja vaikka ammatti olisi kutsumus ammatti, niin työ väsyttää (niinkuin meitä vanhempia) ja tällöin muut lapset ovat tuki näille pienoisille, kuten nämä pienoiset tuki näille vanhemmille. Kiintymys kasvaa ja opitaan pitämään huolta toisista. Lapsen on helpompi rakasta toista lasta, kuin vierasta aikuista. Sillä lapsi ei voi irtisanoa itseänsä, vaan samassa veneessä ollaan, mutta hoitsu voi päättää, ettei työ olekkaan häntä varten.

Tässä mallissa ei voi olla mitään väärää, koska se toimii myös perheissä, joissa vanhemmat ovat vanhemmuutensa tasalla. "Sisaruksista" voi siis olla todellinen apu ja hyöty tosilleen!

En koe, että olisin ollut mtenkään onnettomassa osassa. Mutta en osaa jotenkaan suhtautua huostaanottoon täysin normaalisti. en tosin tiedä, voiko siihen koskaan normaalisti suhtautuakkaan. Mutta tunnen itseni ihan avaruusolioksi muihin verrattuna. Minusta on outoa, että olen kasvanut hälisevän lapsilauman keskellä, joista suurin osa, ei ollut minulle mitään sukua. Yhtä kummalliselta minusta tuntuu ajatella, että ystäväni ja tuttavani ovat eläneet taas lapsuutensa minulle täysin vieraassa ympäristössä - perheen parissa.

Televisiossa ja mediassa lastenkoti on jotain niin erilaista, mitä se todellisuudessa on.

Kun katsoin Tummien perhosten koti - elokuvaa, en osannut ollenkaan samaistua henkilöhahmoihin. En tarinaan. Se toki oli kaunis, omalla tavallaan, mutta perheympäristö ja "lastenkoti" (perhekoti) täysin vieras minulle. Jopa ahdistavan vieras. En löytänyt mitään yhtymäkohtaa omaan elämääni, ellei päähenkilön isää otettu lukuun. Hänessä näin oman isäni pilvilinnat ja epätodelliset toiveet, jotka hajosivat alkoholismiin.

Mutta en myöskään osaa suhtautua Rasavillin lastenkoti elämään. Se tuntuu niin erikoiselta, erilaiselta. Vaikka tuskin mikään on muuttunut? Se on varmaan ihan samanlaista, kuins illoin, kun Veli eli perhekodissa (jota parempaa en kenellekkään edes osaisi toivoa!).

Omallatavllaan lastenkotielämä eristää. Se asettaa sinut ihan toisenlaiseen asemaan muihin nähden. Muista tulee vieraita ja samalla omasta elämästäsi tulee, hieman vieras.

Ainakin minusta, minun menneisyyteni on jotain sellaista jota en pysty käsittelemään täysin. Kun kerron lastenkotielämästä, en tiedä itäisikö minun puhua kodista (siltä se tuntui) vai mistä? Lastenkoti tuntuu kylmältä ja kuulostaa vieraalta. tuntuu myös hassulta, että elin aikuistenparissa, joista kukaan ei ollut 24:ää tuntia kanssani, vaan he vuorottelivat. Olin heille työtä, elanto. Ja siltikin, jokainen heistä todellakin osoitti minulle rakkauttaa (ehkä yhtä ohjaajaa lukuunottamatta),mutta en siltikään voi olla varma...gtekivätkö he työtänsä, vai olinko oikeasti tärkeä.

Kun lähdin lastenkodista perheeseen, muistan miten soitin hädän tullen lastenkotiin ja tuntui oudolta, kun he eivät osanneet auttaa ja ymmärsin, että ei minun olisi sinne pitänyt soittaa. Mutta kun en tienyt kenelle muullekkaan. Hehän minut pelastivat vanhemmiltani, elivät kanssani. omalle sossulleni en voinut soittaa, kun häntä näin n. 2 krt/vuosi. Ei hän tuntunut perheeltä silloin, ei samointavoin kuin lastenkoti jossa olin elänyt.

Silloin ehkä ensimmäistä kertaa ymmärsin, että oikeastaan olin tässä maailmassa yksin. Minusta kyllä pidettiin huolta, mutta turvaa tarjottiin vain määräajoiksi.

Tänään se oli "lastiksen" kanssa liikenteessä. Ymmärtääkseni asuu jossain perhekodin tapaisessa, mutta en ole ihan varma. On muuttunut niin paljons ysteemit siitä, kun itse olin huostaanotettu.

On tosi kiva, että se on lähellä. Ettei lähetetty mihinkään satojen kilsojen päähän, vaan pysyi lähellä. Omallatavallaan se on varmaan Rasavillillekkin helpotus. Käy samaa koulua kuin ennenkin. Eli mitään älyttömän dramaattista muutosta elämään ei ole tullut, muutoin kuin, että asuu muualla kuin kotona.

Mä en oikein koskaan kehtaa kysyä siltä, miltä tuntuu asua "lastiksessa". Ehkä siksi, että mä tiedän. Tuntuu niin oudolta, että omallatavallaan nään itteni Rasavillissä kokoajan. Paitsi, etten itse ollut niin villi. Toisaaltaan se on rauhoittunut hirveesti. Tai sitten ujostelee, en oo varma.

Kiva kuitenkin huomata, että nyt mun seura kelpaa. En tiedä kertoiko se tulevansa moikkaamaan siskoansa. Tietävätkö siinä perheessä/lastenkodissa, että olen töissä sielä missä olen. Kai ne olisivat tuleet katsomaan, että millainen isosisko sillä Rasavillillä oikein on?

On jotenkin äärettömän omituista, kun Veljen aknssa (tän elossa olevan) mä olin aika tiiviisti yhteyksissä sen perheeseen aj lomatkin siirrettiin mun luokse, kun vanhempiin ei voinut luottaa. Niin Rasavillin perheestä en tiedä mitään. Tai lastenkodista. Enhän mä ees tiedä missä se oikein on! Veli on käynyt useesti Rasavillin uudessa kodissa. Itse en pysty. Mulle vaan nousee omituisesti ajatus, että menisin sinne ja sitten kaikki ajattelisi "Aaa...tollasia niistä sitten tulee."

Niin ja en halua äitiä sekoilemaan oven taakse. Enkä siihen hullunmyllyyn, mihin se saa mut kiedottua Rasavillin kautta.

Mutta musta on tosi ihanaa, kun Rasavilli tupsahtaa ovesta sisään ja hymyilee ujosti. Niinkuin tänään. Koko loppupäivän oli todella mukava fiilis ja hymyilytti. Ja mä luulen, että se tykkää, kun päästän sitä henkilökunnan tiloihin, mihin muut asiakkaat ei pääse. Siitä tulee speciaali fiilis ;) "Mä Olen erityinen!" Mulla oli se sama olo, kun lastiksen yökkö otti mut joskus mukaan sen pitseriaan. Se tunne ja muisto on säilynyt koko tähän aikuisikään. Tunsin itseni silloin niin erityiseksi!

Että isot kiitokset vaan Eeva yökölle, sinne jonnekkin!

Luoja, että onkin helppo paeta vastuuta omasta elämästään. Ihan oikeasti! Se on niin helppoa.

Koska mun vanhemmat oli alkkiksia.
Koska mun veli kuoli.
Koska mä kohtasin sitä.
Koska mä kohtasin tätä.

Ja valehtelu!

On muuten tosi inhottavaa huomata, että sitä on valheellinen.

Joo hyvin menee, ei tässä mitään. Kaikki on niinkuin niin hyvin ja niin hienosti.

Ihmisillähän on tietty kuva susta, tietty odotus. Kun huomaa, että sitä ei olekkaan, niin siitä on pidettävä kynsin ja hampain kiinni. Syteen tai saveen...useinmiten mennään sitten molempiin ja kaasupohjassa, että varmasti tulee rumaa jälkeä! Koska ihminen on ollut pohjalla ja koska tajuaa?

Mun on pakko päästä pois! Tiistai ilta ja tuntuu, että päähajoaa, se lahoaa ihan justiinsa. Tähän näin. Mä en jaksa enään. Vedän rotsin niskaan, ulkona on pakkasta...ja paljon. Meikit naamassa, hiusket nätisti ja ihan epäkelvot vaatteet päällä. Liian vähän ja liian hienot. Huikkaan miehelle, että käyn hakemassa tupakkaa. R-kiskan myyjä tervehtii ja hymyillen kysyy otanko muuta, tietää jo, että mä meinaan aina unohtaa puolet siitä, mitä tulin hakemaan. Ei muuta, pieni röökiaski vaan, kiitos. En mene kotiin vaan lähden tallailemaan ihan toiseen suuntaan. Päätä kiristää ja silmät on kyynelissä. Tuntuu ettei happeakaan saa kuunnolla ja paleltaa, vaikka toisaaltaan se on ihan hyvä. Ei tässä kuolleita olla...ainakaan vielä. Jeesus! Mä en oikeasti jaksa enää, eihän tätä päätä kestä kukaan! Ihan kuin mussa olisi kaksi eri ihmistä. Niinhän mussa kai on?! En kai mä muuten keskustelisi keskenään mun pääni sisällä? Neuvoisi itseäni, soimaisi?! Jos noita muksuja ei olisi. Mä hyppäisin tohon ojaan, mun tekis mieli hypätä siihen jo nyt. Mitä helvettiä mä täällä räpiköin, kun tää on niin helvetin vaikeeta. Siis ihan idioottia. Mähän oon jo ihan tunnekuollut sisältä! Eikös se oo melkeinpä sama, kuin kuollut kokonaan? Tuntukohan broidista tältä? Olikohans illä samanlainen paniikki? Pelkäsköhän se mua tai mitä sille seuraavaksi sanoisin? Niinkuin mä pelkään joitain ihmisiä mun elämässä? En kestä niiden kritiikkiä, en avun tarjouksia, kun ne tuntuu moitteilta? Mitä mä teen? Mitä ihmettä mä teen?! Rakas Jumala, rakas kiltti Jumala, mitä ihmettä mä teen? Mä en jaksa enää!

Mee kotiin. Kotiin. Askel kerrallaan. Etkä mee sen metsän kautta. Kyllä se siitä. Hengitä syvään, hyvä. Uudestaan, hengität syvään. Himaan vaan. Ei tää tästä pahemmaksi mee. Usko pois. Mitään kamalampaa ei voisi sattua, kuin se että sä kuolisit. Lopusta päätät sä. Turha uskotella tai kuvitella, että kukaan muu sun elämääs voisi vaikuttaa. Oikei, sä olet sotkenut ja sekaisin kuin seinäkello. Mitä väliä! Et oo kuule ainut, et varmastikkaan. Mutta jos sä jatkat tota rataa ja kuvittelet, että sun asioistasi on muut vastuussa, niin tervemenoa vaan sinne ojan pohjaan. Mutta siitäkin voit vaan onnitella itteäs, ei se kunnia kellekkään muulle kuulu. Ja onko sillä väliä, jos et ookkaan sellainen, kuin muuta jattelee? Koska sä olet alkanut välittämään siitä, mitä muut susta funtsii. Jos joku kuvittelee, että sä olet vahva, niin sano suoraan, että et oo! Ei suhun salama iske ja mikä parasta, sitte sun ei tarvi enää edes näytellä. Voisi välillä kokeilla olla rehellinen, niin ei tarvitsisi täällä pään sisällä hajoilla yksinään. Helpottais ehkä.

Jep. Edellisen katkelman kävin tässä taanoin harmaiden aivosolujeni kanssa läpi. Pitkä ja kylmä kävelyretki, läpi oman elämän moskan.

KJa tässä sitä ollaan. Päivä kerrallaan. Mieli rauhallisena, ainakin toistaiseksi. En syytä enää maailmaa, kun en oikein keksi edes että mistä syyttäisin. Ehkä paskoista korteista, jotka sain, mutta sittenhän mä voisin syyttää näistä hyvistäkin. On sitä otettu ja annettukkin. Mitä sitä nyt enää kiukuttelemaan, kun tänne asti on päässyt.

Ja onpa ollut helpottavaa sanoa rehellisesti: Hei, en mä ole vahva, vaan IHMINEN! Ihan yhtä sekaisin tai tervehenkinen kuin kaikki muutkin.

Eikä mun elämässä oikeastaan ole mitään muuta vikaa kuin minä itse! Eli on opittava elämään ittensä kanssa, sitten vasta sitä voi elää muidenkin. Muut voi jättää, mutta itteään ei karkuun pääse, kuin kuoleman kautta. Ja se nyt olis typerää...kun oikeesti ittensä kanssa on niin helppo tulla toimeen, tekee vaan sen mikä itsestä tuntuu hyvältä ja on itselle hyväksi ja piru vie, sullahan on hyvä olla! Ihan heti.

Olisiko se se läheisriippuvuus ja itsensä ulkoistaminen itsensä ulkopuolelle. Ei saa kosketusta itseensä ja yrittää löytää itsensä muista. Mikä on tietenkin täysi mahdottomuus. Ei se peilikään sulle vastaa, kastoo vaan takaisin.

En muistanutkaan, että minulla oli tämä kuva. Mutta onpahan vain. Talvinen kuva ja sateenkaarella. Satenkaaren päässähän on aarre? Toiveikaista.

Tapasin ystävääni ja vuodatin hänelle kaiken sonnan omasta päästäni, itsestäni ja nykyisestä elämästä. En ole tehnyt sitä yhtä rehellisesti naamatusten hyvin pitkään aikaan. Ja se helpotti. Helpotti sanoa ääneen, että ei tiedäkkään, osaakkaan. Että on hukassa, että tässäkö se nyt on..tämä elämä.

On jotenkin niin julmaa ja julmetun huvittavaa, että kun on päässyt elämässä niihin päämääriin, joihin on pyrkinyt, tuntuukin, että pohja putoaa alta. Olen lukenut tästä ja ihmetellyt, että miten ihminen jolla on kaikki kunnossa, voi sotkea elämänsä perinpohjin, kun on jo päässyt niin pitkälle? Mikä järki siinä on? En ole ymmärtänyt sitä ollenkaan.

Miksi huonosta lapsuudesta ponnistanut ihminen jaksaa 30-vuotta ja sitten romahtaa? Ja miksi tälläinen ihminen romahtaa, kun kaikki on kunnossa ja tavoitteet saavutettu? Mikä sen tekee?

Minulla oli pienenä selkeät päämärät mihin pyrin elämässä ja ne liittyivät perheeseen. Minun hartain toive ei ollut päästä malliksi, missiksi, laulajaksi tms. Iltaisin minä haaveilin perheestä. Mietin millaisen miehen ottaisin, millaisessa kodissa asuisin ja montako lasta (sekä minkä näköistä) minulla olisi. Millaista meidän elämä olisi. Lapsuudesta nuoreksi aikuiseksi asti minä haalin eri virstanpylväitä, jotka piti saavuttaa. Suurin osa liittyi materiaan. Televisio tms. Mitkä osoittavat minulle, että olen pärjännyt ja selvinnyt.

Yli vuosi sitten, minä saavutin kaikki itselleni asettamani tavoitteet. Ihan joka ikisen (paitsi ettei mieheni ole kalju eikä kaljamahainen) ja ilmeisesti se sitten ona iheuttanut sen, että kun ei ole enään päämääriä mihin sokeasti suunnistaa ja aikaa ihmetellä omaa elämäänsä. Ei ole enää päämäärät suojaamassa ja estämässä pysähtymistä.

Olen kauhbuissani ja osittain pettynytkin. Tässäkö se nyt oli? Tässäkö kaikki? Mitä nyt? Mihin päin? Tämä on kuin se hääkrapula, josta joskus luin. Kun morsiamet ovat suunnitelleet häitään intensiivisesti muutaman vuoden, tulee häiden jälkeen masennus. elämä ei ole muuttunu sen ihmeellisemmäksi. Minulla on siis Elämänkrapula/päämäärä krapula. Elämä ei oel sen erikoisempaa. Minä olen minä ja maailma on edelleen maailma. Ja nyt se menneisyys sitten kävelee kintereillä ja asioita on pitänyt sotkea, koska ilmeisesti enää ei osaakkaan elää ilmaan katastroofia toisen jälkeen. Elämä ilman niitä on kammottavaa ja pelottavaa! Jos niitä ei kukaan muu tarjoa, niin niitäs itten näemmä pitää väenväkisin itse hakea.

Olisiko tältä kaikelta selvitty, jos minut olisi laitettu terapiaan lapsena, eikä kysytty omaa mielipidettäni? Olisiko ehkä aikuisten pitänyt tehdä se päätös minun puolestani, eikä jättä niin isoa päätöstä lapsen tehtäväksi. Lapsen, joka taatusti ei itse tienyt mikä hänelle oli parasta (olisinkohan saanut muuttaa takaisin kotiin, jos olisin kysyttäessä vastannut kyllä?).

Saavatkohan nykyisin lapset sitä terapiaa mitä he tarvitsevat, vai jätetäänkö aikapommi tikittämään, kunnes se räjähtää käsistä?

Olen huolissani, itsestäni. Ja peloissani. Tunnen ihmisen, joka pärjäsi hyvin yli 30-vuotta, elämä oli mallillaan. Ja nyt hän ona sunnoton alkoholisti. Elämä räjähtikin käsiin, silloin kun niin ei enää olisi pitänyt käydä. Saikohan hänkin kraulan saavuttamistaan tavoitteistaan, elämästä?