Monesti minä ikävöin tätä blogia ja mietin tänne kirjoittamista. Monen asian olen jättänyt kirjoittamatta ja monen asian ole elänyt tämän blogin kautta uudelleen. Taanoin tajusin, että tämä blogi on yksi niistä linkeistä, jotka ehkä auttavat, mutta myös hidastavat, eteenpäin menoani. Tästä on tullut yhtä kuin kuolleesta veljestäni. Tämän kautta hän on elossa, suruni, muistojeni, ikäväni ja tuskani sekä elämäni kautta.

Aikoinaan, kun sain päähäni pistää tämän blogin, oli tarkoitukseni kertoa veljestäni. Maalata hänet kirjoituksieni kautta eloon, samalla tavoin, kuin hän eli minulle. Sitä mukaa kuin kirjoitin tämä blogi muuttui. Ei minulle, mutta ehkä muille, jotka tätä lukivat. Tästä tuli sekametelisoppa ;) Mutta tämä keskittyi yhteen asiaa, Veljeni kuolemaan.

Nyt, tänään ja jo pidemmän aikaan, minä olen ollut valmis maalaamaan hänet ja minut, sekä kaikki muut läheiseni, eloon tässä blogissa. Elämään elämäni uudestaan ja huomioimaan asiat, joita minun pitää nähdä. En siksi, että haluaisin shokeerata, haavoittaa tai osoittaa olevani jotain, jota en ole. Vaan siksi, että minä tarvitsen sitä. Minun on pakko kertoa, että voin jatkaa elämääni. Minun on pakko ymmärtää, että voin kohdata huomisen. Samalla toivon (itsekeskeisesti ja rakkaasti), että ehkä on ihmisiä, joille minun kirjoituksellani on väliä ja jotka löytävät siitä jotain. Muut rikkonaiset lapset, jotka ovat kokeneet saman tai pahempaa. Ihmiset, jotka tekevät töitä heidän kanssaan. Ihmiset, jotka tuntevat hukkuvansa elämäänsä (niinkuin minä välillä) ja ihmiset, jotka tuntevat olevansa sinut sen kanssa (niinkuin minä joskus), mutta jokin hiertää. Ja ehkä tästä on eniten apua minulle itselleni. Se auttaa ihmeesti, kun asiat voi sanoa ääneen, ei vain päänsä sisällä. Se on sama kuin puhuisi seinille, kun puhuu vain itselleen.

Blogini nimeä minä en muuta, sillä tämän kaiken sai aikaan Yksi kuolema, joka kohtasi minut naistenpäivänä 2005. Silloin minä olin 25-vuotias, kolmen lapsen äiti (ja samoja lapsia hoidan vielläkin ylpeänä sekä kiitollisena), jonka elämä katosi ja haavottui eteisessä, rikospoliisien vierailuun.

Elämäni on ollut paha, mutta se on ollut myös hyvä. Vanhempani ovat rakastaneet, eivät ehkä oikealla tavalla, mutta tiedän, että olen ollut tärkeä heille. Siaisperheeni oli mahtava, vaikka inhosinkin siaisäitiä(enkä voi sanoa pitäväni hänestä vielläkään), mutta hänessä oli puolia, joita arvostan suuresti. Ei hän ollut paha, mahtava nainen, mutta liian erinlainen tullakseen toimeen kanssani. Ystäväni, jotka kaikki ovat talletettu minun sydämeeni, ala-asteelta lähtien. Naapurini (entiset ja nykyiset), jotka ovat muuttaneet maailmani ja ajatuksiani, sekä antaneet minulle lisää vahvuutta. Ihmiset, joita en ole koskaan nähnyt, mutta joista on tullut minulle läheisiä netin kautta. Työtoverini. Sosiaalialan ihmiset, joiden asiakkaina olen ollut ja joissa on ollut helmiä, paljon helmiä! Olen onnekas, sillä minua on ympäröinyt ihmiset, jotka ovat välittäneet, vaikka en ole ollut sukua, vaan tumtematon tyttö, johon he ovat halunneet tutustua. Tiedän, että kaikki eivät ole näin onnekkaita, kuin mitä olen ollut, Ja tiedän, että kaikki eivät ole näin huono-onnisia, kuin mitä olen ollut. Minun onneni on ollut toisen epäonni ja epäonneni toisten onni. Niin se maailma menee.

Tässä kirjoituksessani on myö toive, että tämän blogin alkuperä ei olisi ollut turha, veljeni kuolema. Että kokemani asiat (joista osa on ollut minulle todella sairaita ymmärtää) eivät olisi olleet turhia. Että niillä kaikilla olisi jokin tarkoitus, joka tekisi edes vähän järkeä siihen, miksi niin kävi. Ettei asioita tapahtuisi vai siksi, että niitä tapahtuu...sattumanvaraisesti. Jotta löytyisi syy.

Tästä tulkoon siis minun "raamattuni".