Tänään (tai tarkemmin kai eilen) veljeni olisi täyttänyt 26-vuotta. Se on aika vähän, vaikka muksuna ajattelinkin, että kaikki yli 30-vuotiaat olivat mummoja ja lähellä sen, melkein mummoja (sekä pappoja). Omiin pieneen silmiin sellaiset ihmiset näyttivät vanhoilta. Samoin minä kauhistelin ystävieni vanhempia, joilla oli silmälasit ja viellä enemmän, jos kaksi samanlaista oli laittanut hynttyyt yhteen. Mietin, etten koskaan ottaisi silmälasipäistä miestä (saati tekisi lapsia sellaisen kanssa), ja että kuolisin, jos joutuisin käyttämään laseja. Mielummin siis kuolisin, kuin käyttäisin. Niin minä kuitenkin hankin ensimmäisen lapseni silmälasipäisen pojan kanssa (kyllä, pojan, en miehen) ja olin silmälasipäinen itsekkin ja olen vielläkin.

Kun me olimme pieniä veljeni kanssa, en muista mitään erityistä rakkaudentunnetta. Hän oli siinä ja minä olin isompi sekä viisaampi. Muistan, että se tuntui mukavalta. Kun opetin ruotsissa keittiönlattialla munakkaan tekoa veljelleni. Rikoin munat kulhoon (suurin osa meni lattialle) ja vatkasin vispilällä selittäen tärkeänä, että näin tulee munakasta. Vaikka kuinka vatkasin, ei kanamunat kypsyneet ja ennenkuin kerkesin kokeilemaan konsteja siihen, isä heräsi. Eikä niin ilahtuneena...tosin ei hän vihainenkaan osanut olla, kun kerroin halunneeni tehdä meille aamupalaa ja yllättää vanhempani. En myöskään muista mitään älytöntä rakkaudentunnetta vanhempiini. Muistan, että otin heistä mallia ja että he olivat siinä. Tekivät toisinaan kivoja asioita ja toisinaan taas ikävempiä, joista en pitänyt.

En ollut veljelleni mikään unelma sisko (vanhemmilleni ehkä unelma lapsi, ennen teiniraskauttani), mutta veljelleni olin pienenä tosi ankara. Minä lahjoitin hänen jäätelönsä, kuritin ja rankaisin häntä. Pidin veljeäni nukkena, jota kuljetin ympäri maita ja mantuja nukenvaunuissani (ja kaverini olivat kateellisia, kun minulla oli "elävä nukke"). Useasti haukuin hntä hulluksi, idiootiksi, hölmöksi sekä palosireeniksi, kun hän itki kovalla äänellä. Kaiken tämän olin toki oppinut vanhemmiltani. Miten he puhuivat minulle, muille, veljelleni. Minä olin kamala sisko, jolle veljeni halusi olla "jotain" loppuun asti. Ja vasta lopussa, ehkä liian myöhään, minä osasin kertoa hänelle, miten paljon ylöspäin häntä katsoin, itseeni nähden.

Tiedän, että puolustelin häntä, kun hän juoksi 6-vuotiaana jalat vispaten sivuille, ja kerroin ystävilleni, että se oli jäänne hänen epämuodostumasta, joka kyllä korjaantuisi pian ja ettei se ollut enään niin paha kuin ennen. Itkin myös pelkästä myötätunnosta, kun veljeni sai selkää (ja sain vanhempani hämilleen reaktiostani). Siaisperheessä puolustin veljeäni silloinkin, kun hän sai siaisäidiltä lisää hyväksyntää siitä, miten paljon hän minua soimasi tai arvosteli.

Olen monta päivää miettinyt, että kirjoitan huonoista muistoista Ruotsissa, niitä kyllä on. Mutta en ole voinut. Tuntuu liian raskaalta kirjoittaa pelkistä huonoista. Hyvät kyllä luonistuvat, silloinkin, kun tiedän, että ne lomittuvat huonojen kanssa, Mutta huonot eivät. Joten ne on kirjoitettava yhdessä. Ja sinä sekameteli soppana, jona ne tulevat. Pleot, ilot, toivot, pettymykset, itseinhot sekä rakkaudet, surut, ilot ja monet muut tunteet, joita me silloin koimme.