Pitäisi mennä takaisin terapiaan, mutten jaksaisi repiä näitä asioita enää auki. Vaan en elääkkään niiden kanssa. Liikaa sotkua. Liian sotkussa.

Vuodan elämääni paloissa ihmisille. Käytän heitä terapeutteinani, mutta se ei helpota. Ja olen alkanut miettimään, voiko mikään enää helpottaakkaan. Voiko tästä selvitä? Saada itseään niskasta kiinni ja uskoa, että elämällä on tarjota muutakin kuin ikäviä yllätyksiä? Ettei ole vaan hengahdystaukoja, että on olemassa onnellista elämääkin?