On muuten tavattoman typerää tajuta, että suurin osa omista ongelmista johtuus iitä, että ei suostu hyväksymään sitä, että itse on yksi isoin ongelma omassa elämässään. Ei. Kyllä se on muut, jos ei muut niin ainakin se maailma, lapsuus, aikuisuus. Asioista tulee parempia sitkun sitä ja sitkun tätä. Ja kyllähän mä mutkun sitä ja mutkun tätä.

Luoja, että onkin helppo paeta vastuuta omasta elämästään. Ihan oikeasti! Se on niin helppoa.

Koska mun vanhemmat oli alkkiksia.
Koska mun veli kuoli.
Koska mä kohtasin sitä.
Koska mä kohtasin tätä.

Ja valehtelu!

On muuten tosi inhottavaa huomata, että sitä on valheellinen.

Joo hyvin menee, ei tässä mitään. Kaikki on niinkuin niin hyvin ja niin hienosti.

Ihmisillähän on tietty kuva susta, tietty odotus. Kun huomaa, että sitä ei olekkaan, niin siitä on pidettävä kynsin ja hampain kiinni. Syteen tai saveen...useinmiten mennään sitten molempiin ja kaasupohjassa, että varmasti tulee rumaa jälkeä! Koska ihminen on ollut pohjalla ja koska tajuaa?

Mun on pakko päästä pois! Tiistai ilta ja tuntuu, että päähajoaa, se lahoaa ihan justiinsa. Tähän näin. Mä en jaksa enään. Vedän rotsin niskaan, ulkona on pakkasta...ja paljon. Meikit naamassa, hiusket nätisti ja ihan epäkelvot vaatteet päällä. Liian vähän ja liian hienot. Huikkaan miehelle, että käyn hakemassa tupakkaa. R-kiskan myyjä tervehtii ja hymyillen kysyy otanko muuta, tietää jo, että mä meinaan aina unohtaa puolet siitä, mitä tulin hakemaan. Ei muuta, pieni röökiaski vaan, kiitos. En mene kotiin vaan lähden tallailemaan ihan toiseen suuntaan. Päätä kiristää ja silmät on kyynelissä. Tuntuu ettei happeakaan saa kuunnolla ja paleltaa, vaikka toisaaltaan se on ihan hyvä. Ei tässä kuolleita olla...ainakaan vielä. Jeesus! Mä en oikeasti jaksa enää, eihän tätä päätä kestä kukaan! Ihan kuin mussa olisi kaksi eri ihmistä. Niinhän mussa kai on?! En kai mä muuten keskustelisi keskenään mun pääni sisällä? Neuvoisi itseäni, soimaisi?! Jos noita muksuja ei olisi. Mä hyppäisin tohon ojaan, mun tekis mieli hypätä siihen jo nyt. Mitä helvettiä mä täällä räpiköin, kun tää on niin helvetin vaikeeta. Siis ihan idioottia. Mähän oon jo ihan tunnekuollut sisältä! Eikös se oo melkeinpä sama, kuin kuollut kokonaan? Tuntukohan broidista tältä? Olikohans illä samanlainen paniikki? Pelkäsköhän se mua tai mitä sille seuraavaksi sanoisin? Niinkuin mä pelkään joitain ihmisiä mun elämässä? En kestä niiden kritiikkiä, en avun tarjouksia, kun ne tuntuu moitteilta? Mitä mä teen? Mitä ihmettä mä teen?! Rakas Jumala, rakas kiltti Jumala, mitä ihmettä mä teen? Mä en jaksa enää!

Mee kotiin. Kotiin. Askel kerrallaan. Etkä mee sen metsän kautta. Kyllä se siitä. Hengitä syvään, hyvä. Uudestaan, hengität syvään. Himaan vaan. Ei tää tästä pahemmaksi mee. Usko pois. Mitään kamalampaa ei voisi sattua, kuin se että sä kuolisit. Lopusta päätät sä. Turha uskotella tai kuvitella, että kukaan muu sun elämääs voisi vaikuttaa. Oikei, sä olet sotkenut ja sekaisin kuin seinäkello. Mitä väliä! Et oo kuule ainut, et varmastikkaan. Mutta jos sä jatkat tota rataa ja kuvittelet, että sun asioistasi on muut vastuussa, niin tervemenoa vaan sinne ojan pohjaan. Mutta siitäkin voit vaan onnitella itteäs, ei se kunnia kellekkään muulle kuulu. Ja onko sillä väliä, jos et ookkaan sellainen, kuin muuta jattelee? Koska sä olet alkanut välittämään siitä, mitä muut susta funtsii. Jos joku kuvittelee, että sä olet vahva, niin sano suoraan, että et oo! Ei suhun salama iske ja mikä parasta, sitte sun ei tarvi enää edes näytellä. Voisi välillä kokeilla olla rehellinen, niin ei tarvitsisi täällä pään sisällä hajoilla yksinään. Helpottais ehkä.

Jep. Edellisen katkelman kävin tässä taanoin harmaiden aivosolujeni kanssa läpi. Pitkä ja kylmä kävelyretki, läpi oman elämän moskan.

KJa tässä sitä ollaan. Päivä kerrallaan. Mieli rauhallisena, ainakin toistaiseksi. En syytä enää maailmaa, kun en oikein keksi edes että mistä syyttäisin. Ehkä paskoista korteista, jotka sain, mutta sittenhän mä voisin syyttää näistä hyvistäkin. On sitä otettu ja annettukkin. Mitä sitä nyt enää kiukuttelemaan, kun tänne asti on päässyt.

Ja onpa ollut helpottavaa sanoa rehellisesti: Hei, en mä ole vahva, vaan IHMINEN! Ihan yhtä sekaisin tai tervehenkinen kuin kaikki muutkin.

Eikä mun elämässä oikeastaan ole mitään muuta vikaa kuin minä itse! Eli on opittava elämään ittensä kanssa, sitten vasta sitä voi elää muidenkin. Muut voi jättää, mutta itteään ei karkuun pääse, kuin kuoleman kautta. Ja se nyt olis typerää...kun oikeesti ittensä kanssa on niin helppo tulla toimeen, tekee vaan sen mikä itsestä tuntuu hyvältä ja on itselle hyväksi ja piru vie, sullahan on hyvä olla! Ihan heti.

Olisiko se se läheisriippuvuus ja itsensä ulkoistaminen itsensä ulkopuolelle. Ei saa kosketusta itseensä ja yrittää löytää itsensä muista. Mikä on tietenkin täysi mahdottomuus. Ei se peilikään sulle vastaa, kastoo vaan takaisin.