Tätät voisi sanoa kiroukseksi, esikoisena olemista. Hänelle asetetaan taakka, jota hän ei vaan osaa ottaa pois. Jos sitä yritetään, usein saa seuraukseksi sen, että toinen sulkeutuu.

Minä sulkeuduin. Kun lastenkodin työntekijät yrittivät saada minut olemaan puuttumatta, suhtautuivat neutraalisti. Sitä raivokkaammin minä puutuin. Sitä vähemmän minä luotin. Jos kukaan muu ei huomannut tai ollut huolissaan, välittivätkö he edes?

Silloin kun minä olin lapsi, olisin toivonut aikuisilta enemmän otetta meihin. Kun näytti, etteivät he saaneet (tai tekivät sen, osoittaakseen miten väärässä olin, nousin puolustuskannalla, en uskonut mitään), niin minä otin komennon.

"Menkää nyt väiin, se potkii sen päätä tohon seinään" olin aivan kauhuissani, kun näin veljieni tappelevan.
"Veljes rakkautta, antaa niiden hoitaa, kyllä se siitä" itse en voinut jäädä katsomaan. Veli oli 6-vuotias, Sinä n. 10. Tulin väliin ja veli löi minua itkuisin silmin. Lopulta itkimme molemmat omissa huoneissamme. Minä yritin vain auttaa, tajuamatta, että olin tullut väliin johonkin sellaiseen, mihin ei olisi pitänyt (Veli osti hyväksynnän Sinulta).

Joskus on ehkä parempi, että aikuinen puutuu. Ottaa aikuisuuden omiin käsiin ja menee väliin. Antaa esikoiselle (sekä sisaruksille) vapautuksen roolistaan. Jokaisella lapsella on rooli. Oli hän ainut, keskimmäinen , ensimmäinen tai kuopus. Mutta jokaisen rikkonaisen perheen lapsella on oma roolinsa. Ja siihen pitää puuttua, myös muilla tavoilla, kuin puhumalla. Tekemällä!

Minuun aiakin tekemiset olisivat tehonneet, paremmin, kuin puhumiset. Olivathan vanhempani puhuneet koko elämäni, tekojen siasta. Puheeseen ei enään luottanut.