Jotenkin mua järkyttää. Lehdessä uutisoitiin äidistä, joka oli 2 prommillen humalassa vienyt 11kk ikäisen vauvansa -15 asteiseen ulkoilmaan ilman vaatteita. Ja tässä ei ollut rikosta tapahtunut.

Miten niin ei ollut? Jos sivulliset eivät olisi tajunneet olisi seurauksena voinut olla hypotermia ja kuolema. Onko humala hyväksyttävä syy vaarantaa toisen terveys ja jopa henki?

Suomessa puhutaan niin paljon ja niin kauniisti lasten oikeuksista ja oikeudesta päihteettömään elämään. Mutta kun tätä menoa katsoo ja omia kokemuksia vertaa, niin tuntuu ihan sanahelinältä koko asia. Paapotaan vaan, ihan loppuun asti ja nimenomaan - lapsen terveyden kustannuksella.

On totta, että lapsi jumaloi vanhempiaan. Todellakin, näin voi olla, vaikka vanhemmat olisivat täysin kyvyttömiä huolehtimaan jälkikasvustaan. Kyse on loppujenlopuksi tarpeesta ansaita vanhempiensa rakkaus. Ei oikeastaan muusta. Ihan oikeasti, ei muusta. Ainoastaan siitä, että vanhemmat hyväksyvät, huomaavat ja ymmärtävät rakastaa. Lapsi taistelee niitä voimia vastaan, jotka vievät vanhemman huomion pois lapsesta. Alkoholia, huumetta, mielenterveysongelmia...mitä niitä onkaan. Päämääränä se, että vanhempi lopettaisi lasta satuttavan käyttäytymisen.

Minäkin, niinkuin veljeni, taistelimme omien vanhempiemme huomiosta. Muistan kuinka ihailin äitiäni ja yritin saada hänen hyväksyntäänsä. Mökillä seisoin auton konepellillä ja julistin totuuksiani maailmasta ja mitä enemmän äiti humalassa jutuilleni nauroi, sitä paremmalta minusta tuntui. Isääni ymmärsin ja hänen kanssaan juttelin aikuisten asioista (jo ollessani 10-vuotias), koska uskoin, että näin hän tajuaisi oman elämänsä hulluuden ja ymmärtäisi lopettaa.

Olen aina ollut Isän tyttö, koska isä on kuunnellut, mutta ei koskaan toiminut sen mukaan mistä itse moralisoi. Ehkä tämä on se dileema, miksi olen ollut isän tyttö...koska hän ei oikeasti ole ollut "tytön isä" siinä missä äiti on ollut äiti, tai ainakin edes yrittänyt olla äiti. Ei hän aina kuunnellut, koska lasten jutut nyt ovat lastenjuttuja. Isä taas kuunteli, mutta sai kiedottua näin enemmän siihen alkoholismiin meidät muksut kiinni. Aina kun toivo pilkahti, niin siihen tartuttiin ja petyttiin.

Vamasti on totta, että vanehmmat rakastavat lapsiansa pyytettömästi, mutta se ei vie pois sitä tosiasiaa, että rikkonainen vanhempi saattaa myös kadottaa vanhemmuutensa sairastuttuaan mieleltään. Vanhemmuus palaa, kun sairaus ei ota valtaa, mutta samalla kun ottaa, lapsi jää jalkoihin. Selviytymään yksin.

Puhutaan lapsen ja vanhemman tukemisesta, että lapsen paras paikka on kotona. Osaltaan voin allekirjoittaa tämän (Veljen osalta en), sillä kun lapsi on asunut tarpeeksi kauan kotona, muiden huolenpito ja rakkaus saa lapsen vaan tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi. Huolimatta siitä, miten paljon yrittää. Lapsi ei luota eikä usko rakkauteen. Tahtoo kyllä, mutta on jatkuvasti varuillaan, koska ei ole "oma lapsi", "koko maailma", "me muita vastaan". On vain aikuinen, jolla ei ole mitään siteitä lapseen ja lapsi, joka toivoo elämäänsä jotain järkeä ja tasapainoa, kapinoiden silti vastaan, koska ei voi luottaa siihen.

Nyt kun katson meidän nuoruutta (minä, Sinä ja Veli), niin tiedän, että Veli pääsi helpoimmalla. Hän oli 3-vuotias, kun meidät otettiin huostaan pysyvästi (sisaruksia ei sais, EI KOSKAAN, erottaa toisistaan, vedoten ikään tai mihinkään muuhun..he ovat viimekädessä se viimeinen perhe, linkki omaan identiteettiin) ja hän selvisi siitä parhaiten. Huolimatta siitä, että nuoruusvuosina meni lujaa. Mutta hän sai ja uskalsi oikeasti olla teini, silloin kun teini-ikä hänet tavoitti. Hän uskaltaa ja osaa sanoa mielipiteensä suoraan sekä olla erimieltä...hän osaa puolustaa omaa persoonaansa, koska on oppinut kunnioittamaan sitä. Monin tavoin Veli on siis pärjännyt paremmin kuin minä. Hän ei räpiköi samointavoin, vaikka hänestä toisinaan siltä tuntuukin.

Mitä aikaisemmin lapsi siis otetaan huostaan, sitä paremmat mahdollisuudet hänellä on. Lapsen ja vanhemman sidettä voidaan tukea, turvaten lapsen lapsuus.

On varmasti totta (tämä ainakin näytti olevan niin, kun kävin itse vauvalassa hoitamassa vauvoja ollessani lastenkodissa), että vanhemmat "vieraantuvat" lapsesta, mitä nuorempana hänet otetaan huostaan. Eli yhteyttä ei synny niin hyvin. Tätäkin voisi tukea, antamalla vanhemmalle (isälle tai äidille) mahdollisuus yöpyä ja olla läsnä lapsen sioituspaikassa. Eli "kotilomat" hoidettaisiin lastenkodissa, valvovan silmän alla. Turvaten lapsen perusoikeus turvalliseen lapsuuteen ja antamalla vanehmmalle tukea vanhemmuuteen.

Jo kerta viikkoon tapahtuvat kohtaamiset leimaavat lapsen hoitajaan. Tiedän sen siitä, että itse kävin Pitäjänmäen lastenkodissa, Nuppulassa, hoitamassa vauvoja, kerran viikossa (vähintään), sylittämässä ja leikkimässä Ja erään kerran kun isä tuli samaan aikaan, ei lapsi ollut kiinostunut muista kuin minusta. Isä oli vieras, minä en.

Kyseinen kerta myös opetti sen, että lastenkodin henkilökunta ei tue tarpeeksi! He "katoavat" paikalta häveliäästi, sen sijaan, että keskustelisivat vanhemman kanssa, antaisivat tukea kohtaamiseen ja tekisivät kohtaamisesta mahdollisimman neutraalin sekä normaalin. Sekä sen, että joskus 12-vuotias voi olla se "aikuinen". Niinkuin silloin sanoin "Älä yhtään ujostele, Se tykkää tästä ja tästä, rohkeesti vaan. Mä meen nyt pois, niin saatte olla rauhassa"

Kyseinen muksu meni perheeseen, josta itse olin todella iloinen silloin, vaikka se surettikin, sillä muksusta oli tullut tärkeä minulle. Mutta en voi olla vieläkään säälimättä isää, joka jäi mielestäni ilman tukea ottaa yhteyttä lapseensa, eikä 12-vuotias ole se, jolta tukea tai mallia saisi ottaa. Ja näin tuntui olevan monien lähisukulaisten kanssa, jotka olisivat olleet kiinostuneita ottamaan osaa sioitettujen lasten elämään, he eivät saaneet tukea.

Lastenkodissa (silloin kun itse olin) lapset sioitettiin iän mukaan. Tämä on toki helpompaa hoitsuille, mutta ei lapsille. He eivät saa sitä "normaalia" perhemallia, jossa isommat ja nuoremmat ovat sekaisin...valmiuksia omaan vanhemmuuteen. Ja taas pienet lapset evät saa sitä, mitä tarvitsevat, isompien huomiota ja tukea sekä esimerkkiä kasvuunsa. On täysin järjetöntä ajatella, että kuusi vauvaikäistä saisi jakamattoman huomion kahdelta saati kolmelta vanehmmalta ohjaajalta, siinä tavoin kuin tarvitsisisvat. Sillä ohjaajat ovat vain töissä ja vaikka ammatti olisi kutsumus ammatti, niin työ väsyttää (niinkuin meitä vanhempia) ja tällöin muut lapset ovat tuki näille pienoisille, kuten nämä pienoiset tuki näille vanhemmille. Kiintymys kasvaa ja opitaan pitämään huolta toisista. Lapsen on helpompi rakasta toista lasta, kuin vierasta aikuista. Sillä lapsi ei voi irtisanoa itseänsä, vaan samassa veneessä ollaan, mutta hoitsu voi päättää, ettei työ olekkaan häntä varten.

Tässä mallissa ei voi olla mitään väärää, koska se toimii myös perheissä, joissa vanhemmat ovat vanhemmuutensa tasalla. "Sisaruksista" voi siis olla todellinen apu ja hyöty tosilleen!