Miehellä oli jotkut kissanristiäiset, tupaantuliaiset tai vastaavat. Sinä olit yrittänyt itsemurhaa. Me luulimme jo sinun kuolleen, mutta minä löysin sinut, löysin suljetulta. Olin turta. Näitä kertoja oli niin paljon, yöllisiä soittoja. Tyhmiä yrityksiä. Mies halusi tietää, voiko hän mennä, onko se sopivaa. En vastannut kieltävästi. Hän kutsui äitinsä, huolehtimaan minusta. Minä olisin voinut huutaa puhelimeen, idioottiko olet! Sitten minä häpesin itseäni. Oliko tämä kerta niin erinlainen, näitähän oli ainakin tusina! Miksi tämä olisi erinlaisempi?

Silloin, kun saisi luvan kanssa olla heikko, ihminen joka ei osaa, häpeää tunteitaan. Minä en pyytänyt apua, en ainakaan tarpeeksi kuuluvasti. Nyt olen terapiassa ja se saa ihmiset nostelemaan kulmiaan kysyvästi. He haluavat selityksen, kysyvät arkaillen.

Rummutan auton rattia. Olen ihan hyvilläni, että mies lähti ja anoppi tuli. En vain tiedä miksi. Lunta on kinoksina teiden penkereillä ja joulu on jo ohi. Nyt eletään tammikuuta. Isä sanoo, että tarvitset tupakkaa ja hän ei voi tuoda, ei kerkeä. Minä olen vihainen, koska mikään, ei sitten mikään, ole tarpeeksi hyvä syy lopettaa juomista. Aina on jotain. Ja nyt on hyvä syy. Sinä. Ja minä olen sinulle vihainen, niin vihainen! Mietin kaikkia mahdollisia tapoja läksyttää sinua, saada sinut tajuamaan. Sitten liikenne valoissa minä ymmärrän. Minun on kerrottava sinulle kaikki tärkeä, ennen kuin on liian myöhäistä. Minä tulen hautaamaan sinut. Kaksikuukautta ennen.

Loppujen lopuksi, se on ihmisen oma päätös, lähteekö vai jääkö. Mutta se on niin epäreilua, niin vietävän epäreilua. Mutta elämä on. Se on. Eikä auta muu kuin yrittää elää, kaikesta huolimatta.