Vitun,vitun vittu! Taas sen teki. Humalassa kotiin ja mä jään lapsenvahdiksi, vaikka näin ei pitänyt olla. Ei ole edes mun lapsi! Vittu! Mä sanoin, ettei se ollut mun tehtävä ja sitten se yhtä´äkkiä hyökkäs kimppuun.

Enää mä en kato, mä lähen pois. Mä en vittu jää taas kerran lapsen vahdiksi, kun sen pitäisi omaa lastansa katsoa. En tajua. Mä lähen ennenkuin se kerkeää korkata pulloakaan.

Miten, me lähipiiriläiset osallistutaankaan siihen alkoholismiin. Venytään ja vanutaan, keksitään syitä miksi ja ennen kaikkea syitä sille, miksi tuetaan epäterveellistä käytöstä. Karhunpalveluksia, niille joita rakastamme.

Taas yksi teko lisää. Peitellään. Ja siinä keskellä on yksi pieni, joka oppii sen saman mallin, joka näkee sen sairaan maailman. Mutta kun koko perhe on sairas, eikä kukaan huomaa sitä vinoutunutta toimintamallia.

Muistan liiankin hyvin omat selitykseni.

Enhän mä voi jättää sitä näkemään nälkää. Kuolee vielä. Eihän sillä ole rahaakaan, kun se juo kaiken, ei muista ostaa ruokaa. Kai mä nyt annan, jos mun jääkaapissa on. Onhan se mun isä, en mä voisi olla niin julma, etten antaisi. Ja jos mulal on rahaa, niin miks en lainaisi, sitäpaitsi, mä aina katon, että se menee ruokaan. Menen mukaan ja ostan sillä rahalla sille ruokaa..voihan se tietty ottaa muutaman kaljan, mut ei enempää. En mä ala tukee sen alkoholisti elämää. Mä en osta sille kaljoja!

Miten kauan kestikään tajuta, että nimenomaan minä pidin huolen siitä, että faija pystyi kumoamaan rahat kurkusta alas huoletta, ilman pelkoa, että nälkä yllättäisi. Olihan olemassa aina minun jääkaappini tai minun rahat, joilla täytin hänen jääkaappinsa. Ja miten vaikeaa se oli, lopettaa se tukeminen ja ymmrtää, että sääliessäni ja heltyessäni nälkää näkevän isäni edessä, minä tein vain suuren karhunpalveluksen. Kannoin vastuun hänen juomisestaan enkä laittanut häntä kantamaan vastuuta omista teoistaan.

Eihän se tietenkään auttanut, että itse lopetin, sillä isä löysi uusia tukioita. Mutta se en ollut minä, joka varmasti mutta hitaasti, auttoi häntä juomaan itsensä hengiltä. Ei, hän ei ole kuollut vielä, mutta ei se kaukana ole. Juomattomuus aiheutaa epileptisiä kohtauksia, maha on kuin viimeisillään raskaana olevalla naisella ja muutoin mies on kuihtunut. Ei syö, juo vaan. Ja muisti ei pelaa. Ei ole pelannut yli vuoteen.

Ja vaikka voin sanoa pärjänneeni paremmin kuin vanhempani, niin olenko sittenkään pärjännyt sen paremmin. Nyt kun saan läheltä katsoa läheisen ihmisen omaa niin vääristynyttä perhe-elämää. Miten vääristynyt sitten minun on? Sitä kun ei pysty samallailla näkemään, kuin mitä ulkopuoliset. Kuka tekee minulle karhunpalveluksia? Ja kenelle minä niitä teen. Ja miten voin vaatia toista uskomaan neuvojani, kun en minäkään kuuntele muiden, selittelen vain, puolustan omia kieroutuneita toimintamallejani.

Niinkuin alkoholistit, niinkuin alkoholisti. Sama se kuka juo, koko lähipiiri sairastuu siltikin.

Joskus on nsuorastaan hämmentävää, miten ristiriitaista infoa ihmisiltä saa. Varsinkin silloin, kun kyse on läheisestä ihmisestä.

Voin rehellisesti myöntää, että en ole mikään parisuhde expertti. Minä en vain tajua parisuhteen dynamiikkaa, enkä osaa luottaa ihmiseen, joka on vierelläni. Että hän olisi siinä aina. En osaa myöskään kertoa hänelle ajatuksiani tai luottaa siihen, että hän ei pitäisi niitä tyhminä. En myöskään tuo ilmi mielipiteitän tai ainakaan ala vääntämään kättä ihan tosissaan, jos mielipiteet poikkeavat.

Inhoan huutamista, riitelyä ja raivoamista. En osaa enkä pysty käsittelemään ihmistä, joka karjuu kuin palosireeni ja näyttää...raivostuneelta.

Ei, minä rupean joko

a) Nauramaan
b) Itkemään
c) Pakenen paikalta

Oma ukkoni syyttää minua siitä, että en tuo ilmi mielipiteitäni tai seiso niiden takana tarpeeksi tiukasti. Minussa ei ole hänelle vastusta ja olen liian myöntyväinen ja mukautuvainen. Se on ihan totta. Niin olenkin. Minä en vain osaa, enkä edes halua.

Sen ainoan kerran, kun erehdyin tuomaan mielipiteeni ja ajatukseni julki (tosin ehkä hieman kärkkäästi)nsain vastaani kitarisat valkoisena karjuvan ihmisen.

Minä en ymmärrä, miksi ihmiset odottavat minun tuovan mielipiteitäni ja ajatuksiani julki, jos he eivät kuitenkaan halua niitä kuulla?

Terapia tätini sanoi aikanaan, että minä pelkään vihantunnetta ja naamioin sen nauruun tai muihin asioihin. Se on totta. Viha on jotain sellaista, jota ei voi hallita. Olen opetellut hallitsemaan omaani. Sillä olen minäkin heitellyt viilipurkkeja seiniinja kiljunut kuin heikkopäinen raivoani naapureidenkin ihasteltavaksi.

Mutta tosiasia on se, että ei semmoisen ihmisen kanssa keskustella mistään. Ja sellaisten ihmisten kanssa, kuin minä...on epätodennäköistä, että sama virhe toistuu kovin nopeasti uudestaan.

Siinä sitä sitten mennään oravanpyörää..yksi normaali ja yksi epänormaali ihminen, parisuhteessa toistensa kanssa. toinen säikky ja toinen höyryveturi.

Joskus mun tekisi mieli kysyä kaikilta ihmisiltä (niiltä, jotka haluavat kuulla mitä päässäni liikkuu) "Miksi helvetissä te oikein haluatte kuulla, jos ette kuitenkaan sitä kestä?"

Ehkä..se on niin, että sellaisia ihmisiä suututtaa, kun heille selviää etten ajattelekkaan asioista samoin ja että ei, en aio muuttaa mielipidettäni, ilman erittäin painavaa syytä. Ja raivoaminen ei ole sellainen.

Mä hämmästyin kovin tänään, kun aloin lukemaan postista kolahtanutta Elle lehteä! Voi sitä riemua ja iloa, kun luin artikkelia tytöstä, jonka kanssa olin elänyt samassa nuorisokodissa! Ihan oikeasti, tässä on tarina, joka pitäisi löytyä lehtien sivuilta, kertomus siitä, kun nuorisokodista ponnistetaan maailmalle ja tehdään jotain hyvää. Miten vahvaksi voi kasvaa, kun kasvuympäristö antaa siihen mahdollisuuden.

Voin vieläkin muistaa sen räiskynnän, mitä Lövön käytävillä oli aina välillä ja kun istuttiin kaikki akkelit aamupalalla tai katsomassa Salaisia kansioita, kuka sohvalla ja kuka lattialla hierottavana :)

Ihan oikeasti, kuinka paljon rohkeutta ja voimaa sekä tasapainoisuutta tarvitaan, että on 28-vuotiaana perustanut lastenkodin? Että tekee sitä "työkseen" ilmaiseksi ja vaan siitä rakkaudesta. JA miten paljon MERKITSEE vanhemmalla iällä, kun sisarukset pidetään yhdessä. Se voima kantaa aikuisenakin, niinkuin tässäkin projektissa on tehnyt.

Lukaskaa Ellen maaliskuun numero ja mikäli voitte, niin tukekaa Onni-kodin toimintaa http://windofchangeinternational.org

Tukemalla tätä toimintaa, te teette sitä, mitä Tuuli ja me monet muut ajateltiin, kun istuttiin katsomassa dokumenttia, olisiko ollut Kiinan lapsista. Sitä dokumenttia, mikä loppui sen pienen tytön itkuun, joka nääntyi hitaasti nälkään sängyssään. Se oli järkyttävä dokumentti, josta puhuttiin vielä pitkään ja mikä vei meiltä Lövöläisiltä tehokkaasti yöunet. Mutta siitäkin dokumentista seurasi jotain hyvää, sillä meistä kaikista Tuuli oli se, joka lähti tekemään asialle jotain, ei tosin kiinaan. JA jos sen dokumentin olet nähnyt ja sitä kauhistellut, niin nyt sulla on oikeasti mahdollisuus osallistua ja auttaa. Sillä samanlaisia surullisia tapauksia Tuuli pelastaa maailmalla, pieniä lapsia, jotka ovat nääntymässä nälkään...ja joista osa on siihen kuollutkin, kun Tuuli on liian myöhään avun tarvitsijan löytänyt. JA mikäli voit, linkkaa tästä omaan blogiisi, laita sana kiertämään. Sillä Nepalissa on suomalainen nainen, joka tekee sitä, mihin me muut ei pystytä ja joka ei siihen pysty, ilman meidän muiden apua. Autetaan siis Onni kotia sekä niitä onnettomia lapsia, jotka saavat uuden mahdollisuuden sielä! Tehdään maailmasta oikeesti Onnellisempi paikka!

 

Ps. Jättäkää komennti mikäli olette linkanneet tai laittaneet sanaa ettenpäin, näin tiedän, että edes joku lukee tätä blogia ja että tästä munkin taipaleesta on edes jotain hyötyä ollut.

Tätät voisi sanoa kiroukseksi, esikoisena olemista. Hänelle asetetaan taakka, jota hän ei vaan osaa ottaa pois. Jos sitä yritetään, usein saa seuraukseksi sen, että toinen sulkeutuu.

Minä sulkeuduin. Kun lastenkodin työntekijät yrittivät saada minut olemaan puuttumatta, suhtautuivat neutraalisti. Sitä raivokkaammin minä puutuin. Sitä vähemmän minä luotin. Jos kukaan muu ei huomannut tai ollut huolissaan, välittivätkö he edes?

Silloin kun minä olin lapsi, olisin toivonut aikuisilta enemmän otetta meihin. Kun näytti, etteivät he saaneet (tai tekivät sen, osoittaakseen miten väärässä olin, nousin puolustuskannalla, en uskonut mitään), niin minä otin komennon.

"Menkää nyt väiin, se potkii sen päätä tohon seinään" olin aivan kauhuissani, kun näin veljieni tappelevan.
"Veljes rakkautta, antaa niiden hoitaa, kyllä se siitä" itse en voinut jäädä katsomaan. Veli oli 6-vuotias, Sinä n. 10. Tulin väliin ja veli löi minua itkuisin silmin. Lopulta itkimme molemmat omissa huoneissamme. Minä yritin vain auttaa, tajuamatta, että olin tullut väliin johonkin sellaiseen, mihin ei olisi pitänyt (Veli osti hyväksynnän Sinulta).

Joskus on ehkä parempi, että aikuinen puutuu. Ottaa aikuisuuden omiin käsiin ja menee väliin. Antaa esikoiselle (sekä sisaruksille) vapautuksen roolistaan. Jokaisella lapsella on rooli. Oli hän ainut, keskimmäinen , ensimmäinen tai kuopus. Mutta jokaisen rikkonaisen perheen lapsella on oma roolinsa. Ja siihen pitää puuttua, myös muilla tavoilla, kuin puhumalla. Tekemällä!

Minuun aiakin tekemiset olisivat tehonneet, paremmin, kuin puhumiset. Olivathan vanhempani puhuneet koko elämäni, tekojen siasta. Puheeseen ei enään luottanut.

Tänään töissä, mä olisin vaan halunnut ryöstää lapsen. Tän vauvan vanhemmista näki, että maistui muukin, kuin alkoholi. Sen ihan aisti, että lapsi jää näiden päihteiden alle. Niin mummosta, kuin vanhemmista. Kulutus vaan näkyi.

Kaikissa se ei näy, että vanhemmat vain "unohtavat" lapsensa, silloin tällöin. Mutta niissä, jotka sen useemmin tekee, heissä se näkyy. Ja silti, kumpikaan vanhempi ei ole toistansa parempi. Vaikka toinen "lipsuisi" vain silloin tällöin. Mutta niistä muista ei näe. Näistä näki. Ja se oli aivan kamalaa, palvella kauniisti loppuun asti. Kun olis vaan tehnyt mieli napata lapsi ja kysyä "ymmärrättekö te, mitä teette?!".

Miten sossu ei näistä huomaa tai halua nähdä? Pakkohan heidän on? Ja naapureiden myös! Jos minäkin näen! Ero on niin selvä, puheissa, naamassa, käytöksessä...ihan kaikessa (lapsessa)!