Elämä opettaa. Jostain syystä, luultavasti hyvin järkevästä, minä vihaan kyseistä lausetta. Se pilkkaa, vaikka välttämättä lauseen sanojan tarkoitus ei ole niin. Se mitätöi kaiken kokemasi uskoitellen pahaenteisesti, että on olemassa pahempaakin. Minä tiedän sen.

Minulta pääsee kirosana. Olemme haudallasi. Isä ja hänen naisensa sekä minä. Nainen toruu, sanoo ettei perkele hautausmaalla saa kirota. Me purskahdamme nauruun, mutta se on väkinäistä. Ahdistunutta. Vastahakoisesti käännän selkäni haudallesi ja lähden autolle päin. Isä ja hänen naisensa seuraavat. Isä on humalassa, taas. Keskivaiheilla käännyn hautaapäin ja suustani pääse ilmoille se, mitä olen jokaisena kertana miettinyt. "Siitä puuttuu nimi, yksi alta. Kukakohan on seuraava?" Puistatus kulkee isän naisen läpi eikä hän tahdo kuulla moista hölynpölyä.

Minä tiedän, että jokaisen on kuoltava, minunkin. En vain tahdo ymmärtää sitä. Minne sinä menit? Olen lakannut etsimästä merkkejä ja yliluonnollisuuksia, ymmärtäen oman hölmöyteni. Siltikään en ymmärrä miten et muka enään olisi olemassakaan. Tätä minä pohdin kun uni ei tule.

Tiskaan tuijoitten tyhjänä seinään. Hätkähdän. Tajuan, että oloni on normaali ja sinä olet ollut kuolleena vasta muutaman päivän. Käteni, joka pitää tiskiharjaa, on pysähtynyt. Katson saippuioituun lasiin tyrmistyneenä. En halua enään tiskata, sillä et sinäkään enään tiskaa. Epäröiden lasken lasin tiskiveteen ja jatkan. Tunnen itseni hulluksi.