Äiti on kaupassa ja me odotamme ulkopuolella. Sinä istut rattaissa ja me olemme molemmat saaneet joko tikkarit tai jätskit. En muista tarkkaan kummat. Kaksi lasta kävelee ohitsemme ja minä tervehdin heitä. Nappaan karkin kädestäsi ja ojennan sen lapsille, selittäen, että olet pikkuveljeni, etkä tarvitse sitä. En muista itketkö, kun teen niin katalan tempun, mutta muistan sen, että äiti suuttuu. Hän antaa minun tikkarini/jäätelöni sinulle, eikä usko alkuunkaan, että sinä et omaasi halunnut. Sitten yritän valehdella, että annoit sen itse. Lopulta itken koko kotimatkan ja ajattelen, että olet maailman tyhmin pikkuveli. Asumme silloin ruotsissa. Aluksi kaikki menee siellä hyvin, mutta sitten vanhempamme retkahtavat.

Meillä on ihmisiä, muita aikuisia ja kaikki istuvat keittiönpöydän äärellä. Menemme pyytämään mehua yhteen ääneen vaatimalla lasten viinaa meille.

Tätimme tulee kylään ja ryyppääminen alkaa. En muista oletko sinä kotona vai hoidossa, mutta minä olen. Sitten syntyy riita. Isä rikkoo pullon ja istuu tädin päällä, uhaten tappaa tämän. Äiti hakkaa naapurin ovea ja yrittää selittää, että heidän on soitettava poliisit. Minä katson vuoroin isää ja vuoroin äitiä, lopuölta naapuri suostuu soittamaan poliisit.

Jouluaattona isä lähtee hakemaan pukkia. Me katsomme äidin kanssa ikkunasta ja äiti selittää, että pukki voi tulla reellä tai autolla, jos lunta ei olekkaan tarpeeksi. Sitten ovikello soi. Siellä on pukki, mutta isää ei näy missään. Joulupukki kysyy olemmeko olleet kilttejä. Sinä juokset kuin ohjus parkuen äidin syliin, etkä suostu menemään lähellekkään pukkia. Minä selitän joulupukille, että sinä pelkäät. Taidan pelätä, että pukki pitää sinua tuhmana kun itket. Saan pukilta soittavan joulupukin lahjaksi ja se taitaa olla mieleisin lahja, koska muuta en muista. Jossain vaiheessa isä ja äiti kyllästyvät sen soittoon ja nostavat sen eteisen kaapin päälle, niin etten ylety siihen.

Isä ja äiti nukkuvat, emmekä saa heitä hereille. Taitaa olla aamu, en ole varma. Minä haen kanamunia jääkaapista ja selitän sinulle, että teen meille ruokaa. Sinä tahdot auttaa, mutta en anna, koska minä tiedän paremmin. Rikon munat kai lattiaan ja hämennän niitä. Kun isä herää ja huomaa sotkun ei hän suutu, kun selitän, että yritin tehdä ruokaa.

Isä on hermostunut, hän kulkee ympäri asuntoa. Makuhuoneeseen, keittiöön ja makuuhuoneeseen. Meitä hän käskee katsomaan ikkunasta, jos näkisimme äitiä niiden joukossa, jotka tulevat Tunnelbanasta. Kerran luulen näkeväni äidin, mutta se onkin vieras täti. Sitten isä käskee meidän pakata tavarat ja sanoo, että lähdemme suomeen. Olemme innoissamme, koska pääsemme laivalle. Laivassa isä juo itsensä niin pahasti känniin, että laiva poliisit laittavat meidät kaikki putkaan. Joudumme viettämään siellä yön. Putka haisee pahalle ja isä nostaa vuorotellen meitä pienen kurkistus aukkoon hengittämään, koska voimme pahoin hajusta. Laivapoliisit eivät suostu ottamaan meitä lapsia putkan ulkopuolelle, vaikka isä vaatii, sitten pyytelee kauniisti ja lopulta anelee. Lopulta kai nukahdamme. Suomessa meitä vastassa on mustamaija, joka vie meidät mummolle. Olemme ihan innoissamme, kun pääsemme poliisiautolla. Isä vannoottaa meitä olemaan kertomasta mummolle ja me lupaamme. Kun mummo avaa oven, huudamme yhteen ääneen, että tulimme maijalla. Mummo suuttuu isälle, emmekä ymmärrä miksi. Meistä maijassa oli kivaa.

Jonkun aikaa olemme asunnottomia. Asumme mummolla. Emme tiedä, mutta isä ja äiti on eronneet. Sitä en muista, että äiti lopulta vie meidät pois, eikä anna isän nähdä. Mutta he saavat sovittua, koska muistan miten iloisia olemme kaikki, kun saamme asunnon. Ja uudessa asunnossa elämme elämämme onnellisimmat kolmevuotta, jolloin isä ja äiti ei juo. He perustavat yrityksen ja sillä menee hyvin. Meillä on rahaa, emme näe nälkää ja saamme välillä hienoja uusia leluja. Minä olen ylpeä vanhemmistani ja haluan tulla isona samanlaiseksi kuin äiti. Sitten syntyy veli. Isän ja äidin silmäterä. Meistä veli on ihan tyhmä. Ensiksi se huutaa, eikä anna meidän nukkua öisin. Sitten veli kasvaa hiukan ja tulee rikkomaan meidän leikit. Veli saattaa purra tai lyödä, mutta jos lyömme takaisin, saamme tukkapöllyn. Emme ymmärrä, miksi veli ei saa tukkapöllyjä.

Tuolta kolmelta vuodelta on niin paljon ihania muistoja. Muistan miten sain ensimmäiset oikeat nukenvaunut. Ne oli hienoimmat näkemäni. Lupasin, että siivoan aina huoneeni ja jälkeni. Niissä nukenrattaissa minä työnsin sinua ja kaikki kaverit olivat kateellisia, että sinä mahduit niihin ja minä saatoin leikkiä, että sinä olit vauva. Me karkasimme silloin useasti pihalta ja saimme kotiarestia, kun lähdimme seikkailemaan. Isä rakensi meille pahvilaatikoista leluja ja muistan miten erään kerran valvoin ja kuuntelin salaa, kun isä valmisti nukkekotia minulle pahvilaatikosta. Kun sain sen, se oli minusta hienoin lelu, mitä olin ikinä omistanut. Siinä oli hissi, jota saattoi narulla vetää ylös ja alas. Kun sain oikean nukkekodin, oli se minusta tyhmempi, kuin pahvilaatikko versio, sillä siinä ei ollut hissiä. Veljelle isä rakensi polkuautosta pahvilaatikolla pakettiauton. Me olimme kateellisia, koska me olimme liian suuria ajamaan sillä. Se oli hieno, koska isän työautokin oli pakettiauto. Meistä se oli ihan epäreilua ja mekin halusimme pakettiautot.

Kun ensimmäinen luokkani oli hyvässä vauhdissa, astui alkoholi takaisin kuvioon. Muutamassa kuukaudessa hävisi firma, autot ja jouduimme muuttamaan pois. Kesällä, kun odotin kouluunpääsyä, olin maailman onnellisin tyttö jolla oli maailman parhaat vanhemmat. Uutenavuotena asuimme uudessa asunnossa. Äiti oli sammunut olohuoneeseen ja isä jätti minut hiukan yli vuoden ikäisen veljen kanssa yksin kotiin. Hän jätti ravintoloiden numerot, josta tavoittaa, jos jotain sattuu. Sinä olit sedällämme hoidossa. Kun veli kakkasi eteisen lattialle ja en saanut äitiä hereille, soitin sedällemme ja pyysin hänet hakemaan meidät. Kun hän suostui, olisin voinut itkeä ilosta. Muistan miten onnellinen olin, kun pääsin niin korkealta katsomaan ilotulitusta ja olin todella kiitollinen sedälleni, että hän suostui. Muistan myös miettineen, miksi hän oli niin vastahakoinen, sillä heillä oli kivaa.

Kun vanhempamme alkoholisoituivat sain vastuulleni kuolleen veljeni. Tuon uudenvuoden jälkeen en muista joutuneeni hoitamaan pienintä veljeäni. Hän taisi useimmin olla hoidossa, tai sitten vanhempieni mukana, kun he jättivät meidät kaksi yksin kotiin. Joskus jopa muutamaksi vuorokaudeksi. Silloin me söimme lettuja, paahtoleipää tai kaurapuuroa, koska muuta en osannut tehdä. Jos niitä ei ollut, söimme kovia makarooneja pahimpaan nälkään ja kun emme enään kestäneet, kävelimme monta kilometriä sukulaisille syömään. Aina he eivät olleet kotona. Meidän lapsuus ei ollut normaali, se ei ollut millään tavoin terve, vaan hyvin, hyvin sairas. Koska käsittelen tässä blogissa veljeni kuolemaa, joudun myös käsittelemään lapsuuttamme, koska silloin kaikki alkoi menemään vikaan. Veljeni kuoleman myötä olen myös joutunut pohtimaan lapsuuden osuutta asiaan. Aivan kaiken olen joutunut kyseenalaistamaan uudestaan.  Lapsuudessamme on kyllä myös hyviä muistoja. Silloin, kun vanhempamme olivat selvinpäin, olivat he maailman ihanimpia ihmisiä. Valitettavasti tätä ei vain enään tapahtunut kovin usein. Ja kolmessa vuodessa, minusta kasvoi pikkuaikuinen. 10-vuotiaana olin oppinut pitämään huota itsestäni, isästäni sekä kuolleesta veljestäni. Stressasin ruokarahojen vuoksi ja vuokran. Ja yritin kannustaa isääni raitistumaan. Tiesin sukupuolitaudeista ja miten tehdään lapset. Tiesin mitä kaljapullolla pystyi tekemään naiselle ja että tippurin tutkiminen mieheltä tekee kipeää. Me näimme paljon, viellä huostaanoton jälkeenkin.

(korjasin hieman, jotta en järkyttäisi mahdollisesti ala-ikäisiä lapsia, jos sellaisia sattuu tänne eksymään)