Kuolema saa aikaan rumia ajatuksia, tekoja sekä sanoja. Kun pitäisikin pitää yhtä ja olla, huomaat, ettei se olekkaan mahdollista. Ihmiset rikkovat, syyttävät eivätkä he halua kuulla.

Isä soittaa. Hän sanoo, että kaikki hänen siskonsa sekä veljensä ovat sitä mieltä, että Marush ei saa tulla. Heistä se on mautonta ja epäkohteliasta. Minä suutun, kiihdyn raivoon nopeasti vaikka yritän hillitä. Selitän hampaat kirskuen, ettei se niin mene. Mutta isä ei kuuntele, hän jauhaa sitä uudestaan ja uudestaan. He ovat tappaneet, minun poikani. Lopulta en enään kykene. Huudan niin, että naapuritkin kuulevat. Rappukäytävä kaikuu. Etsittekö syyllisiä? Katsokaa peiliin! Missä te olitte, kun hän eli?

Kun joku kuolee, sitä joko lähentyy läheisinsä tai heistä etääntyy. Jotkut kaukaisimmat osoittavat vilpitöntä myötätuntoa, toiset osoittavat ollakseen tärkeitä. Mutta mitä sitten, kun lähiperhe kääntyy toisiaan vastaan. Kuolemasta tulee rumaa.

Veli on järkyttynyt. Hän on viellä nuori ja tarvitsee vanhempia. Isä ei vaan ymmärrä. Hän on jättänyt viestin vastaajaa. Haukkunut haahkoiksi, käskenyt mennä nussimaan haudalle. Minulla ei ole enään yhtään voimia jäljellä sovittelijaksi. Kaikki yhtään kauniit ajatukset ovat kadonneet. Jäljellä on vain viha. En jaksa enään olla äitinä, kaikille niille onnettomille aikuisille, jotka itse eivät osaa pitää itsestään huolta. Soitan isälle ja huudan. Sanon etten halua enään koskaan kuullakkaan hänestä. Ainut jolla on enään merkitystä on veli. Mutta en osaa nostaa hänen syyllisyyden taakkaa pois, sillä aina joku laittaa sen takaisin. Jos ei vanhemmat, sukulaiset niin sitten ystävät.

Ja sitten ne sukulaiset, jotka sylkevät muiston päälle, tajuamatta itsekkään.

Setä avaa viinapullon. Hän on ollut selvillä jo monta kuukautta. En kysy, en jaksa, sillä tämä on se päivä kun sinä kuolit. Setä vastaa kuitenkin kysymättä, hän sanoo, että nyt tarvitaan viinaa. Minä en ymmärrä. Sinusta on tullut tekosyy, sillä hän ainakaan ei sinua tuntenut!

Kerään muistotilaisuuden loputtua astioita pois. Täti istuu kännissä tuolilla, hän on käynyt vessassa salaa naukkimassa pullosta. Tädin mielestä hän on käyttäytynyt hyvin. Hän odottaa hyväksyntää minulta. En jaksa olla enään kiltti kenellekkään, he ovat pilanneet tilaisuuden, tehneet siitä naurettavan farssin. Sanon tädille, että pahemmin hän ei olisi voinut käyttäytyä. Täti loukkaantuu, tuhertaa itkua. Jos olisin yhtään ilkeämpi kaataisin jokaisen heidän päälleen kahvit ja kakut ja haistattaisin paskat. Mutta minä korjaan kädet vapisten likaiset astiat. Ei sillä ole enään väliä.