Haen isän autolla. Ulkona on kaunis ilma, ihan liian kaunis hautajaisille. Olen pettynyt, ettei taivaalta sada vettä tahi räntää. Isä on tyylikäs, hän avaa suun ja paljastaa itsensä. Kännissä.

Olen aina luullut, että terapiassa käydään siistissä järjestyksessä asiat ja että silloin osaa kertoa kaiken fiksusti. Minä poukkoilen. Ensiksi olen vaivaantunut, aloitan takkuillen. Hypin asioista toisiin, enkä oikein saa tartuttua mihinkään. Asioita on niin paljon, samaan aikaan. Sitten pääsen vauhtiin ja aika onkin loppu.

Äidin taskussa vilkkuu viinapullo. Hän laskee kukkaseppelettä arkullesi ja horjahtaa. Silmät seisovat päässä. Minua hävettää, suututtaa ja ennen kaikkea olen surullinen. "Ainakin meillä on hauskaa," äiti kuiskaa isälle ja kohauttaa olkapäitään.

Ulkona on jo piemää, kun terapia loppuu. Tuntuu kuin olisi jo ilta vaikka onkin päivä. Kävelen katse luotuna asfalttiin. Jälleen yksi istunto takana, yksi eteenpäin.