Herään. Tajuan nähneeni painajaista, kolmen viikon kestävää. Kello on hiukan yli kuusi aamulla. Puen nopeasti päälle ja ryntään autolle. Matkalla mietin, ettei vierailuaika ole viellä alkanut, mutta minun on pakko nähdä sinut. Ryntään raput ylös sairaalan ovelle ja epäröin hetken. Olen varma, että he heittävät minut ulos, mutta päätän livahtaa. Avaan oven ja siinä sinä seisot käytävällä, pyörä sivullasi. Itkien halaan sinua ja selitän, että olen nähnyt niin hirveää unta. Unta jossa sinä olit kuollut ja minun piti järjestellä hautajaisiasi. Halatessani sinua minä mietin miten tyhmä olinkaan, luullessani sen unen olevan tota. Minä tunnen sinut käsivarsieni ympärillä ja tiedän, että tämä on totta, nyt en uneksi. En edes nipistä itseäni poskesta, se ei ole tarpeen, sillä rutistus kertoo kaiken. Sinä hymyilet, pidät minua hulluna, kun olen rynnännyt sairaalaan. Kerrot meneväsi pyöräilemään. Minä pyydän sinua meille, rukoilen, että tulet mukaani. Pudistat päätäsi hymyillen. Käksen sinun olemaan varovainen pyörän kanssa, vannotan olemaan varovainen. Olen varma, että matkalla naurat ja mietit isosiskosi kuuluvan samaan paikkaan.

Koskaan unesta herääminen ei ole tehnyt niin tuskaa. Koskaan milloinkaan en ole toivonut, että olisin voinut nukkua ikuisuuden ja olla heräämättä milloinkaan.

Herään unesta ja hetken olen sekaisin siitä, mikä on todellisuus. Kurkkua kuristaa. Ryntään viemään roskat ja ulkona räpyttelen kyyneleitä pois. Tuntuu kuin olisit kuollut toisen kerran.