Faija on taas humalassa. Hän pommittaa montakertaa päivässä puhelimella. Useinmiten jätän vastaamatta. En jaksa sitä. En tätä..

• Isä: Mhoikka..mitä khuuluu?
• Minä: Eipä ihmeempiä.
• Isä: <mökellystä> Khännissä Jouluaattona..ei phukkikaan tuonnu lahjoja, no shain mhä ainakin P****
• Minä: Lopeta!
• Isä: Shano shille sun mhiehellesi, että...thai no en mä viihtikkään shanoa, se ei ehkä ole shopivaa.
• Minä: Joo, älä sano.

Ennen joulua kävin isän vaimokkeen kanssa keskustelun, joka sai minut näkemään punaista. Olisin voinut kirkua kaikki maailman kirosanat puhelimeen. Isä loukkaantui, kun epäilin hänen selväpäisyyttään ja löi luurin korvaan. Sen jälkeen isä ei vaivautunut vastaamaan, koska olin ollut todella törkeä. Joten soitin isän vaimokkeelle. En kyllä vielläkään käsitä miksi. Minun rakkauteni alkaa loppumaan, isää kohtaan. Jokatapauksessa soitin isän vaimokkeelle ja pyysin isää puhelimeen, jotta voisin pyytää anteeksi. Sisäänrakennettu juttu, minut on opetettu niin. Vaikka en ollut edes varma olinko väärässä, itseasiassa olin 95% varma, että olin oikeassa. Sen on oppinut kuulemaan äänestä. Vaikka ei isä sitä vielläkään usko. Mutta ensimmäinen lause jo paljastaa, silläe i ole väliä miten paljon skarppaa, ääni voi kuulostaa selvältä, mutta pelkät sanavalinnat jo kirkuvat alkoholin olemassaolosta. Isä ei halunnut tulla puhelimeen. Olin kuulemma ollut todella törkeä, eikä minulla ollut mitään käsitystä siitä, miten tuollainen vaikuttaa alkoholistiin. Myönnänn rehellisesti, etten tiedäkkään. Hermostuin kuitenkin, kun en saanut pyytää anteeksi ja sanoin, että isäni käytös on tyhmää ja typerää. Olisin valmis pyytämään anteeksi, mutta hän ei halua kuulla. Kun taas hän ei ole koskaan valmis pyytämään anteeksi ja me kuuntelemme siltikin, senkin jälkeen, kun viisiminuuttia sitten loppunut puhelu on loppunut sanoihin "Senkin paskakusipää tytär, vedä ittes pöntöstä alas ja vittu päähäs!" ja sitten <klik> ja tuut tuut...

Isän vaikome oli sitä mieltä, että kääriydyn itsesääliin, koska vertasin isän loukkaantumista siihen, että me emme loukkaantuneet. Tai jos loukkaannuimme, emme näyttäneet sitä, koska MEILLÄ ei ole koskaan ollut lupaa loukkaantua. Sitten kuulin ne viisaat sanat, jotka saivat minut lopullisesti kiehumaan "Sä olet nyt niinkuin sun isäs äiti, vanhempi." ja sitten minä muistan mitä isää sanoo aina, kun puhe kääntyy sinuun.

"Se oli mulle kuin veli, kuin paraskaveri. Ei niinkuin poika."

Ensimmäisiä kertoja alan tajuamaan, ymmärtämään ja raivostumaan. En minä sopinut, kun minua tehtiin, että otan huolehtiakseni kaiken meidän perheessä, että ryhtyisin aikuiselle isälleni vanhemmaksi, kaveriksi ja psykiatriksi. Että minä pohtisin hänen kanssaan niitä sukupuolitauteja tai pitävätkö naiset siitä, että heidän häpykarvoitus ajellaan. Lapsena mietin usein, mitä aikuiset tarkoittivat sanoessaan, etten ole saanut koskaan oikein olla lapsi. Kun leikin barbeilla, mietin ovatko he täysin sokeita...eikö lapsena olemiseen kuulu leikkiminen, se mitä aikuiset eivät tee? En minä tajunnut, että lapselle ei kuulu tieto tippurista, ei vuokravaikeuksista tai siitä kenelle kaikille äiti oli pikkupöksyjään vilautellut.

Miten kaiken tämän ymmärtämiseen ja käsittämiseen tarvitaan niin paljon, niin paljon kuin yksi kuolema, joka suistaa radaltaan ja näyttää asiat oikeassa valossa. Ihan kuin silmiä peittänyt suomukerros tippuisi kerralla ja näkisi maailman, niinkuin se todellakin on.

Lapsuuden perhe. Siellä oltiin me, sinä ja minä, vanhemmat sekä veli, joka katosi aina vanhempien kanssa, kun me jäimme kaksin. Minulla oli isä, veljellä äiti, sinulla...? Kenelle sinä olit ykkönen ja kuka oli sinulle? Sinä putosit kuoppaan...jäit ylimääräiseksi.

Minä olen vihainen! Et olisi ansainnut sitä asemaa, et sitä lapsuutta. Ja minua hävettää, koska lapsena en ymmärtynyt miten julmaa peliä meillä kotona käytiin, sinun kustannuksellasi. Ja siltikin, alkoholi oli aina tärkein ja me luovimme kukin miten parhaimmaksi näimme siinä sivussa, jos vaikka ihme tapahtuisi.

Enään minä en odota sitä, enkä edes halua. Tuntuu ettei sillä ole enään mitään väliä...liikaa meni rikki matkanvarrella.