Kaivoin sunnuntaina ensimmäiset Joulukoristeet esiin, tein melkeinpä kaiken kerralla. Pelkäsin, etten muuten pysty. Minä rakastan Joulua, ihan oikeasti. Joulu symbolisoi minulle perhettä, sitä, että kaikki on hyvin. Vanhempamme eivät koskaan Jouluaattona olleet humalassa. Kun kasvoimme, keräännyimme aina Jouluksi kotiin. Yksi päivä, jolloin olimme kuin muut perheet.

Rankkaa, ehkä liiankin. Tänä Jouluna me emme keräänny äidin luokse. En halua mennä sinne. En halua huomata sitä, että siinä missä oli aina Marush ja sinä, onkin nyt veli ja Marush. En sitä, että sinä puutut. Että meidän perhe on rikki, siitä puuttuu palanen.

Terapiassa minä tunnustin sen ääneen, jonka olen ajatuksissani tiennyt. En halua myöntää, että olet kuollut. Siksi minä en halua mennä äidille, siksi minä en halua, että Joulu tänä vuonna tulee.

Tästä on melkein vuosi, kun sinä poistuit elämästäni. Vasta nyt kaikki on ruvennut konkretisoitumaan, kunnolla. Ja siltikään ei.

Olen löytänyt katkeruuden itsestäni. Veljellä oli äiti, minulla isä ja sinä jäit väliin. En minä osannut olla sitä mitä tarvitsit ja lopuussa yritin kuitenkin. Olen pahoillani, vaikka tiedän, ettei minun kuulu olla. Mutta olisin ollut ihan mitä vain, jos sillä sinut olisin saanut jäämään henkiin.

Minusta tuli sinulle äiti, sisko ja auktoriteetti. En tiedä koska niin kävi, mutta yhtenä päivänä minä tajusin sen. Kukaan muu ei sinua halunnut kannatella, ei ottaa vastuutaa, ei auttaa. Minä halusin sinulle paremman elämän, olla esimerkkinä. Ja sitten minä olin vihainen, sinun ja minun vuokseni. En minä sitoutunut huolehtimaan sinusta syntyessäni. En minä päättänyt ryhtyä vanhemmaksesi sinun syntyessäsi. Enhän edes osannut! Kuinka he koskaan saattoivat edes kuvitella, että minä pystyisin kantamaan vastuun sinusta? Olisin tahtonut ja yritinkin. Ja sitten olin pahoillani etten onnistunut, vihasin itseäni ja kaikkia muita...selatessani papereitasi, niitä mitä jälkeen jäi.