Kävelimme hautuumaalle, minä ja tytöt. Lapset halusivat tietää miksi ostimme sinun ja poikasi haudalle kynntilät sekä kukkaseppeleet. Lunta tuiskusi taivaalta ja me rämmimme kohti hautuumaan toista päätä. Minulla ei ollut mitään Joulumieltä, sydäntä vain särki. Ääneni petti, kun vastasin tytöilleni.

- Koska aina muulloin on ostettu lahja, mutta kun enään ei voi. On vain enään kynttilät ja kukat, jota voi toiselle viedä. Vähän niinkuin joululahjana, mutta ei kuitenkaan.

Hetken pelkäsin, että alan itkemään. Nieleskelin raskaasti, sillä en tahtonut pilata lapsieni joulumieltä, vaikka en ihan varma ollut nostiko hautuumaalla käynti sitä vai kävikö juurikin päinvastoin? Luultavasti. Haudallesi piirsimme sydämen lumeen. Tytöt painoivat kätensä jäljet hautakivesi sivuille ja minä painoin sormillani suukon hautakivellesi.

- Hyvää joulua.

Kun pääsimme takaisin autolle ulkonäköni aiheutti meissä sen veran suurta huvittuneisuutta, että pahamieli unohtui...ainakin hetkeksi.