Käydessäni läpi tätä kuolemaa, olen joutunut väistämättä käymään läpi lapsuuttani ja tätä hetkeä. Käydessäni asioita läpi olen jatkuvasti törmännyt yhteen tunteeseen, ihan joka paikassa, syyllisyyteen. Miten ihminen voikin tuntea syyllisyyttä niin monesta asiasta? Kenellä on vastuu, kenellä oli vastuu ja miksi vastuu tuo syyllisyyttä? Jos vastuuta ei osaa kantaa on hyvä tuntea syyllisyyttä, se kertoo, että asioita ei ole hoidettu oikein. Mutta voiko tuntea syyllisyyttä asioista, joita ei ole tajunnut 5-vuotiaana, 10-vuotiaana tai 12-vuotiaana? Tai syyllisyyttä siitä miten asiat ovat nyt?

Me olemme perhe. Sinä, minä, veli, isä ja äiti. Olemme kuitenkin jakautuneet leireihin, aikuiset ja lapset. Me räpiköimme alkoholistien vieressä ja yritämme selvitä, kukin tavallamme. Sinä putoat kuoppaan. Me opimme tietyt mallit, missä sinusta muotoutuu sana idiootti, typerys ja hullu. Me hihitämme sinulle, nauramme avoimesti ja jokainen yrityksesi olla fiksu valuu hukkaan. Koska me emme anna sinun olla fiksu. Näin me tunnemme yhteenkuuluvutta isän ja äidin kanssa. Sinä et, sinusta on tullut keino hakea hyväksyntää. Osa, josta minäkin tiedän jotain. Osa, jota yhdenkään lapsen ei koskaan pitäisi joutua kokemaan.

On melkeinpä ironista, että päästyämme siaisperheeseen, tämä sama kuvio toistui. Se ei siis ole pelkästään alkoholistiperheen kirous. Kirous, jossa yksi lapsi jää koko perheen jalkoihin.

Tulen koulusta kotiin. Veljet ovat jo rannalla vastassa. He aloittavat saarnaamisen kuorossa. Olen taas tehnyt jotain väärin. Luultavasti jättänyt tulematta suoraan koulusta kotiin. Vatsaan veljille rumasti kävellessäni taloa kohden. Olen kiukkuinen, mutta en niinkään heille, kuin siaisperheen äidille. Veljet ostavat hyväksyntää. Käsitän sen jo silloin. Ja mietin sitä kävellessäni rinnettä ylös. Minusta on tullut perheen ulkopuolinen ja minuun voi purkaa kaiken. Opin mitä tarkoittaa henkinen väkivalta. Se on sitä, kun aikuinen mitätöi kaiken lapsessa. Jokainen asia minkä teen on väärin, minä olen väärä. Minä olen tyttö, joka kerää selkäänsä käpyjä ja mustikoita käydessään naapurissa vierailulla. Tyttö joka leipoo rumia piirakoita, ihan itsensä näköisiä. Varas, valehtelia ja läpensä kiero. Tyttö, joka tekee kaikkien elämästä helvettiä. Veljet viihtyvät, minä en. Sitten pääsen pois. Vihdoin ja viimein saan vakuutettua Täti Sosiaalin, etten halua enääna sua siellä, että minun on pakko päästä pois. Mielessä mietin, että huuhdon itseni kotijärveen, ellei Täti Sosiaali usko. Ääneen en sitä kuitenkaan sano. Siaisperheen äiti on ymmällään, niin hän sanoo Täti Sosiaalille, vaikka minulle ihan muuta. Lähteminen melkein epäonnistuu hänen takiaan. Ja minä lähden ensimmäistä kertaa yksin. Jätän veljet haikeina, mutta heidän on hyvä olla. He pitävät perheestä.

Ei mene kauaa, niin Sinä kerrot samoja asioita mitä minä. Kaikki alkaa menemään vikaan. Aletaan puhumaan siitä, että muuttaisitte perheestä pois. Minä vannotan äitiä huolehtimaan, että veli jää perheeseen yksin. Puhutaan alkoholiongelmasta, mutta veljet eivät ole varmoja onko se totta. He haluaisivat muuttaa siaisisän kanssa juuri rakennettuun taloon. Kun muutto tapahtuu olet jo oppinut vihaamaan perheen äitiä.

Minä löydän itseni jälkeenpäin miettimästä oliko vika minussa? Teinkö minä Äidistä ilkeän? Olisitteko te saaneet asua siellä loppuun asti, jos minäkin olisin jäänyt? Olisitko sinä ollut perheeseen hyväksytty loppuun asti? Olinko minä liian itsekäs? Pilasinko minä teidän mahdollisuudet.

Koska syyllisyyttä ja vastuuta ei voi käsitellä yhdessä kirjoituksessa, on se pakko osittaa. Jatkaa myöhemmin. Ymmärrän sen, että ei syy ole kaikessa ollut minussa, että en ole mikään maailman napa, joka omalla käytöksellään vaikuttaa kaikkeen ja kaikkiin. Sanotaan, että on helpompi syyttää muita kuin itseään. Mutta lapsella se ei toimi niin.