Eilen oli viimeinen käynti Täti terapialla.

Käymme läpi hoitojaksoa ja sitä miten olen kokenut avun. Oloni on haikea, mutta riemukas. Ensimmäisiä kertoja taidan nauraa vapautuneesti ääneen terapiassa ja ensimmäistä kertaa en keksi enempää puhuttavaa, mutta on pakko puhua, ihan varmuudenvuoksi, että mitään ei jää. Käymme läpi myös alkavaa taideterapia jaksoa sekä pelkojani siihen liittyen. Kun lähden, en tiedä miten kiittäisin Täti Terapiaa. Olemme molemmat sitä mieltä, että prosessini on lähtenyt käyntiin ja Täti Terapia varoittaa, että seuraava hoitojakso saattaa olla minulle todella rankka.

Kun astelen terapiasta pois, soitan miehelle ja kysyn, jos voisin käydä kampaajalla. Minusta tuntuu, kuin olisin höyhenen kevyt ja hymyilyttää, mutta myös itkettää. Tunnen itseni täydelliseksi sekopääksi. Suuntaan kalleimpaan kampaamoon, minkä tiedän, en ole käynnyt siellä vuosiin, juurikin siksi, että se on kallis, mutta myös hyvä. Kampaajalle annan vapaat kädet ja hän tekee hiuksistani upeat. Kostein silmin katselen peilikuvaani. Olen niin iloinen onnistuneesta leikkauksesta, että minua itkettää.

Kotona selitän miehelle päätänipudistellen omaa reagointiani kampaajalla. Mies purskahtaa nauruun. Tunnen olevani elossa, niin elossa, että voisin vain liidellä eteenpäin. Nukkumaan mennessä pohdin, jos olenkin maanisdepressiivinen?

Ensimmäistä kertaa tuntuu, että maailma on avoina, että minun on aika tutustua siihen ja maailman minuun.

Torstaina alkaa matkani seuraava osuus, valehtelisin, jos väittäisin, että se ei pelota. Olen kauhuissani, sillä kuoreni rakoilee ja osaksi tuntuu, että en ole valmis.