On aika järkyttävää huomata, että minä en luota. En myöskään odota. Enkä toivo. En yritä. Nämä kaikki edellä mainitut asiat johtavat yhteen asiaan ---> Ei pettymystä!

Ei järin viisasta, koska kaikki edellä mainittu vie minulta paljon pois. Koska en luota kehenkään, edes itseeni, en uskalla pitää mitään asiaa varmana, en edes parisuhdettani. En mieheni rakkautta, en myöskään minun rakkauttani mieheen. En luota siihen, että me elämme elämämme onnellisina loppuun asti. Koska en luota tähän, en myöskään uskalla heittäytyä suhteeseen täydellä sydämellä. Minun on pidettävä jatkuvasti varatie avoinna, varmistettava, että pärjään ilman miestä. Osoitettava itselleni, että teen niin ja kaikkein eniten, osoitettava se miehelle. Näin ollen hän ei voi koskaan kävellä ylitseni, ei satuttaa, mutta en myöskään pysty ottamaan hänen rakkauttaan vastaan niin täydellisenä kuin se olisi mahdollista. Rakastan hiljaa ja kaukaa, hieman salaa. Näin ollen, en murtuisi, mikäli hän lähtisi. En tulisi hylätyksi, koska rakkauttani ei pysty hylkäämään, jos sitä ei koskaan ole täydellisesti saatu. Pidän sen itselläni, ihan vain varmuuden vuoksi.

En odota mitään. En ihmisltä hyvää enkä pahaa. Tiedän, että jompaa kumpaa voi olla tulossa ja että jokaisesta ihmisestä löytyy sekä hyvä, että huono puoli. Mutta jos pidän todennäköisempänä huonoa, en tule pettymään vaan pikemminkin päin vastoin. En myöskään odota, että hyviä asioita tapahtuisi. Tiedän, että niinkin tapahtuu, mutta pidän todennäköisempänä, että huonoja juttuja tulee. Näin olen varautuneempi niihin, ne eivät keikauta maailmaani yhtä'äkkiä ylös alaisin. Voin kohauttaa olkiani ja jatkaa elämää, odottaen seuraavaa kamaluutta, joka tulee nurkan takaa. Paljoa ei maailmassa ole, mihin en olisi törmännyt. Senpä takia odotankin pahinta, että elämä vie lapseni. Tämä pelko taas johtaa siihen, että en voi rakastaa lapsiani täydestä sydämestä, koska pelkään, että yhtenä päivänä, heidät kiskaistaan minulta pois. Miksipä ei? Sehän on viellä kokematta kaikista kauheuksista, miksi luulisin, että säästyisin siltä, kun eivät muutkaan? Mikä tekee minun lapsistani niin erikoiset, että he saisivat elää pidempää kuin minä?

Tämän lisäksi pelkään elämistä, koska tiedän, että sekin voi päättyä. Koska elämäni voi päättyä vaikka huomenna, niin on parempi olla ajattelematta elämää ja tuntea elävänsä, koska silloin ei tarvitse ajatella kuolevansa tai sen ajattelimen ja hyväksyminen on helpompaa, kun ei elä. Kyllä vain, joinakin öinä olen varma, että aamulla en avaakkaan silmiäni. Nukahtaminen on niinä öinä vaikeaa, sillä kyllä minä haluan herätä uuteen aamuun. Tosin tämä hullu ajatus on onnekseni vähentynyt ja esiintyy harvemmin.

Jos pyrin johonkin, en uskalla toivoa. Sen sijaan, että ajattelisin ja toivoisin saavani työpaikan (jota saatan ääneen kyllä sanoa, että voi kun saisin) sisimmässäni olen varma, että en saa. Jos toivo yrittää tehdä tilaa, minä nujerran sen, koska tiedän miten murskaavaa on tuntea pettymystä. Sen sijaan että toivoisin, minä valmistaudun vastakkaiseen asiaan. En varmasti saa sitä työpaikkaa, en taatusti pääse siihen terapiaan, älä nyt hulluja ajattele, tuota asuntoa ei sinulle myönnetä. Mutta minulla ei myöskään ole mitään erityisiä toiveita elämän suhteen. Menen vain lipuen elämän mukana, yrittämättä elää ja tavoitella toiveita, näin myöskään en voi pettyä.

En myöskään yritä, sillä yrittäessäni voin epäonnistua ja jos epäonnistun niin petyn itseeni. Kun en yritä, en voi pettää itseäni, mutta en myöskään onnistua. Jos yritän ja olen yhtään epävarma onnistumisestani, en yritä kunnolla. Kun en yritä kunnolla, en ala edes toivomaan ja näin ollen epäonnistuminen ei ole pettymys vaan olen osannut odottaa sitä. Esimerkkinä vaikka Englannin puhuminen. Mieheni on hyvä Englannissa ja itse preppaan ko. kieltä, koska pidän siitä. Mutta jos minun pitää puhua mieheni kanssa Englantia, niin en edes yritä, lyön läskiksi. Kun lyön läskiksi, minun ei tarvitse olla siinä huono, mutta en voi myöskään olla hyvä. Näin en myöskään pysty näyttämään miehelle miten huono oikeasti olen ja en myöskään pety sen suhteen, miten hyvin uskon puhuvani ko. kieltä. Tiedän, että osaan puhua sitä kohtalaisesti, sillä kun mies ei ole kotona, saatan puhua englantia yksinäni vain, jotta saisin pidettyä kielitaitoni mahdollisimman hyvänä. Mutta koska pelkään epäonnistuvani tai olen siitä miltein varma, että sanon jonkina sian väärin, niin sanon sen väärin tahalteen. Näin ollen en myöskään voi loukkaantua siitä jos saan kritiikkiä tai jos mies alkaa nauramaan, sillä tiedän, että olisin pystynyt parempaan, joten sillä ei ole väliä. Mutta jos yrittäisin parhaani ja suhtautuminen olisi sama, olisin murskaantunut ja häpeäisin itseäni. Näin minun ei tarvitse.

Näin en myöskään pysty elämään, sillä mitä elämistä on se, että on varma, jotta lapset kuolee, jos ei lapset niin mies, jos ei mies, niin minä. Jos kukaan ei kuole, niin varmasti eroamme, jos emme eroa, niin meistä tulee ainakin onnettomia jne.jne.jne.

Kaiken huippu on se, että olen kuitenkin "positiivinen" ihminen. Jos jotain kamalaa tapahtuu, minä kaivan vaikka väkisin sieltä jotain hyvää, jotta pettymys olisi paremmin kestettävä ja opettelen olemaan asiasta jopa kiitollinen, näin pettymystä ei tule ollenkaan, ei harmistusta, eikä tarvitse tuntea yhtään mitään.

Nyt minä olen kirjoittanut itseni tähän. Tässä on pähkinän kuoressa kaikki oleellinen, jonka kanssa käyn töihin. Ja tämä kaikki oleellinen tässä peittää minut, se on syönyt minut ja tehtävänä on löytää se minä tuon kaiken alta.

Myös oma maalattu kuvani minusta edustaa tuota kaikkea. Minulla oli sotkuisin ja synkeimmin värein piirretty omakuva, jossa värit sekoittuivat toisiinsa ja johon en osannut muuta kuin sotkea, koska oikeasti, minä en tiedä, kuka minä olen.