Tänään on esnimmäinen päivä taideterapiaa. Yöllä näin painajaista, jossa en muistanutkaan missä se on. Lähdin väärään suuntaan ja myöhästyin. Paikka näytti ihan eräältä vastaanotto kodilta, jossa 10-vuotiaana asuin. Vastaanotto koti oli ihan mukava, sen piha tosin oli aidattu, mikä aiheutti minussa kummastusta silloin pienenä, kuten se, että aidatun alueen ulkopuolelle ei saanut ensimmäisen kuukauden aikana mennä. Minä luulin, että se johtui siitä, etten häiritsisi kunnollisia asukkaita ja lapsia olemassaolollani.

Voiko huostaanotto olla trauma? Tätä olen miettinyt tänään ja usein muulloinkin. Voiko se olla silloin, jos koti-olot ovat kaameat. Voi ja ei. Riippuen ihan siitä millaisten ihmisten kanssa lapsi joutuu asumaan ja miten he suhtautuvat lapseen. Minä en esimerkiksi koe yhtään lastenkoti jaksoa traumaksi, ellei nyt Folkhälsanin lastista oteta lukuun. Tulimme illalla myöhään sinne ja meillä oli hirveä nälkä, mutta koska iltapala aika oli mennyt jo, saimme vain jugurtit, enkä meinannut yöllä saada unta, kun maha kurni. Lieneekö siellä käytäntö muuttunut, kun aikaakin on miltein kaksikymmentä vuotta? Toivottavasti. Ruoka-ajat voidaan pitää sitten tulopäivän jälkeen, mikäli yömyöhään nälkäisiä lapsia saapuu ;)

Trauma oli myös se, että pienin veljemme erotettiin meistä. Kukaan ei voi käsittää pienen ihmisen hätää siitä, että yksi on erillään muista. Ja viellä pienin, joka ei ymmärrä miksi meidät vietiin kotoa ja miksi jätimme hänet itkemään pinnasänkyyn ikäväänsä. Silloin minä olin vihainen, enkä ymmärtänyt ollenkaan, miksi veljemme ei päässyt vastaanottokotiin meidän kanssa, lapsihan hän oli siinä, kuin me muutkin, vähän pienempi vain.

Ihanin lastenkoti paikka oli se pieni omakotitalo, jossa omenapuut kasvoivat pihalla. Sinne me menimme kaikki ja minä olin niin onnellinen, kun pienin pääsi meidän kanssa samaan paikkaan. Vaikka minä kiukuttelin, koska tädit olivat hyvin skeptisiä siihen, että pääsisimme kotiin viellä joskus, minä kun elättelin toivoa. Ja haaveethan ovat hyvästä? Kyllä minä itsekkin kasvoin sitten ymmärtämään, ettei rakkaus kanna aina alkoholismin yli.

Trauma oli myös sijaisperhe. Siellä ainakin minä olin lapsi, josta ei ollut mihinkään. Korkeintaan leipuriksi taikka kokiksi. Totta on, että niillä numeroilla en olisi varmaan päässyt edes kokkikouluun. Numeroni laskivat kuin lehmän häntä. Tätä kai seliteltiin sillä, että ylä-asteella käy usein niin? Todellisuus oli karumpaa. Koska koulu oli ainut paikka, jossa iloa saattoi repiä, niin minähän revin, koulumenestyksen kustannuksella. Ei voimat enään riittäneet tsemppaamiseen, kun niitä tarvittiin selviämiseen. Kamalinta mitä saattoi sattua, oli, että olisin sairastunut, enkä päässyt kouluun. Näin tapahtui kerran. Sen puolentoista vuoden aikana en ollut kipeänä sen useammin ja jos olin, niin en näyttänyt. Eikä sillä ollut mitään tekemistä sen kanssa, että opiskelu olisi ollut minulle niiin tärkeää. Myöskin numeroni laskivat ainekirjoituksessa, koska purin pahan oloni niihin. Kympit vaihtuivat kutosiksi ja äidinkielen opettaja pudisteli päätänsä kiukkuisille kirjoituksilleni. Koulun jälkeen omat vihkoni täyttyivät tarinoista ja runoista. Harmi vain, että olen kadottanut kykyni kirjoittaa. Varastossani on laatikollinen kirjoituksia sijaisperhe ajalta. Niitä olisi ollut enemmänkin, mutta osan heitin roskiin muutama vuosi sitten.

Tämän jälkeen muutto nuorisokotiin oli kuin olisin päässyt taivaaseen. Sain tavata kavereitani, käydä ulkona tai vain olla, toki tiettyjen sääntöjen puitteissa, joita kapinoin myöhemmin ja aiheutin omalle hoitajalleni valtavan päänvaivan. Mutta hän sai minut ruotuun, osoittamalla, että todellakin välitti. Sen keskustelun muistan varmasti lopun ikäni :)

Sijoituksen aikana rakkaimmaksi esineeksi, jonka sain, muodostui Pikku Prinssi kirja, jonka sain konfirmaatio lahjaksi Täti Sosiaalilta. Olin joskus pienempänä lukenut kirjan, mutta se avautui minulle vasta tuolloin. Kaikkein sykähdyttävin kertomus kirjasta oli kertomus Juopon planeetasta.

Oliko siotukseni hyvä asia? Ilman muuta, se pelasti ainakin minut ja toisen veljeni. Miksi se siis olisi yhtään huonompi asia Rasavillin kohdalla? Ei se olisi, mikäli hän pääsisi oikeanlaiseen paikkaan, missä lapset eivät saa raadella toisiaan. Nähtäväksi jää, haluaako Täti Sosiaali Tantta puuttua asiaan. Mitään sellaista ei ole kyllä ollut tiedossa tai kuultavissa. Mutta minä en menetä ainakaan viellä toivoani. Äidin parantumisen suhteen olen toivoni jo menettänyt.