Lähdin terapiasta julmetun päänsäryn saattelemana ja pahoinvoivana. Kerta oli rankka. Ymmärsin taas jotain. Kaksi paperia, toinen täynnä kammottavia, rumia tunteita, ajatuksia ja muistoja teini-iältä, toinen täynnä kauniita. Minä rakastuin siihen kauniiseen paperiin, se auttoi ymmärtämään miten kauniita asioita minun kotini pitää sisällään. Loihtieteen esikoisen odotusajan, syntynmän ja sen ilon sekä onnen, kun sain hänet käsivarsilleni. Sen, miten sairaalassa katselin pinetä nyyttiä, enkä voinut ymmärtää, että minusta tuli jotain niin kaunista, että loin jotain niin sydäntäsärkevän kaunista tähän maailmaan. Olin odottanut rumaa otusta, ihmislasta jolla olisi kaikki vialliset piirteeni ja käsilleni laskettiin maailman kaunein vauva! Sanotaan, että jokainen vanhempi ajattelee niin omasta lapsestaan, mutta se ei ole totta. Kun keskimmäiseni syntyi oli hän minusta sillä hetkellä kaikkea muuta, kuin maailman kaunein vauva. Tosin muutama tunti myöhemmin ajattelin toisin. Kolmannen kanssa silmäni osuivat hänen jalkoihinsa ja olin todella hämmästynyt siitä, että olin saanut pojan. Ja se pieni ihmisjalka, se oli yksi ihanimmista asioista mitä olen koskaan nähnyt (varsinkin, kun olin varma, että kuolen siihen synnytykseen). Jokatapauksessa tajusin, että kaikki tämän maailman kauneus asuu minun kotonani, näiden seinien sisällä, tämän katon alla. Rakkaus mieheeni ja lapsiini, sekä heidän rakkautensa minuun. Että kaikki se mistä joskus pienempänä haaveilin, niin sen olen saavuttanut, se kaikki on jo minulla, vain minä itse puutun. Ajatus sai minussa aikaan oivaltamisen riemun ja sellaisen onnen tunteen, että ei ole tosikaan!

Mutta se päänsärky, ruma paperi täynnä rumia kuvia. Viha, kiukku, raivo, inho, pettymys ja monta muuta mustaa tunnetta. Aikani sijaisperheessä. Mieleen palasi Täti Sosiaalin sanat, jossa hän kertoi löytäneensä meille perheen ja oli vakuuttunut, että tulisin toimeen sijaisperheen äidin kanssa. Paikka jossa meidän piti elää onnellisesti aikuisuuteen asti. Saada perhe, päästä osaksi perhettä, kuulua johonkin.

Lapsi on varautunut, tottakai. Vieraat ihmiset, vieraat tavat ja säännöt, vieras kulttuuri. On vain bioperhe ja sitten lastenkoti malli. Miten minä saan olla täällä? Voinko olla niinkuin kotonani vaikka tämä ei olekkaan kotini? Mitä jos he eivät pidäkkään minusta? Jos olenkin riesa? Jos he alkavatkin katumaan? Voinko minä saada itselleni toisenkin perheen? Voisinko minä saada sellaisen vara-äidin, jollaisia kavereilla on? Sellaisia, jollaisia näkyy telvisiosarjoissa? Joiden kanssa voi puhua ja jotka ovat lempeitä, ymmärtäväisiä ja rakastavia?

Toiveita. Joita ei ole lupa toivoa. Odotuksia, joskin varovaisia ja varautuneita.

Minä olin heille pettymys, mutta he olivat myös minulle. Näin painajaisia yli vuoden sen jälkeen kun muutin pois, joissa olin joutunut takaisin. Herätessäni olin niin iloinen, etten enään herännyt sieltä. Silti miletin kaksivuotta sen jälkeen minä yritin todistaa sijaisperheen äidille, että olin kunnollinen mukava tyttö. Vastuuntuntoinen, fiksu ja että pärjäsin. Lopulta tajusin, että se olisi turhaa, hän ei koskaan milloinkaan tunnustaisi että minä voisin olla mitään muuta kuin lapsensa heitteelle jättävä juoppo, josta ei koskaan tulisi mitään. Kuten hän epäsuorasti asian veljilleni ilmaisi.

Viikon tehtävänä onkin rustata monelle ihmiselle kirjeitä, niille joille olen vihainen...niitä ihmisiä taitaa olla vähän liiankin kanssa, joille minulla olisi sananen jos toinenkin sanottavana lapsuudestani sekä nuoruudestani.

Ehkäpä minä kirjoitan ne kirjeet itselleni ja kirjoitan niihin kerrankin rehellisesti kaikki ne kamalimmat ajatukset, rumimmat tunteet joita minussa on, enkä kertaakaan aio edes ajatella oliko minussakin vikaa tai aiheutinko minä jotenkin tiettyjä asioita...niinkuin olen tähän asti tehnyt. Vaan menen ihan täysillä pelkästään omiin tunteisiini, enkä aio ajatella ollenkaan asiaa kenenkään muun kuin itseni kantilta. Sen jälkeen voin taas muuttua järkeväksi itsekseni, joka ymmärtää myös sitä sijaisperheen äitiä.

Nyt joudun lopettamaan kirjoituksen tähän, sillä päätä alkaa särkemään taas aika lupaavaasti. En edes muista milloin viimeksi olisin näin mojovaa päänsärkyä osakseni saanut (ilman itseaiheutusta).