Menin taideterapiaan iloisella mielellä, riemukkaalla. Kun terapia oli ohi, olin tyhjä, tympääntynyt, säikähtynyt ja vetopoissa. Olin miltein siinä pisteessä, että saattaisin ehkä alkaa itkemään, jos en olisi varuillani.

Piti maalata lapsuudesta, ennen koulua. Minä maalasin monta tunnetta, mutta en uskaltanut elää niitä, en siellä, enkä viellä tänään täällä. Väkivaltaa ja siihen liittyvää kauhua ja pelkoa, hämmennystä. Miksi isi haluaa tappaa tädin? Mitä tappaminen on? Miksi äiti hakkaa itkien naapurin ovea? Miksi mustalaiset haluavat hakata isän? Ja miksi on niin kova kiire? Veikan rattaisiin mahdun minäkin, erikoistapaus. Meteliä, kaikkia niitä ihmisiä, jotka käyttäytyivät oudosti olohuoneessa. Seisoin oven raossa ja katselin. Mankasta raikui "olen suomalainen" ja äiti hoilasi sitä muiden kanssa. Muistan hämmennyksen ja sen, miten lujalla mankka oli. Olin kolmen.

Sitten en muista paljoa, kun tulimme suomeen. Muistan sen, että olimme laivan putkassa, jossa haisi oksennus ja virtsa. Me yökkäilimme veljen kanssa ja isä aneli, että laivapoliisit ottaisivat meidät heidän puolelleen. Olin kiukkuinen laivapoliiseille ja toivoin, että he joskus joutuisivat samaan putkaan. Sitten ei ole paljoa muistoja, kunnes saimme asunnon.

Äiti ja isä lopettivat ryyppäämisen, heistä tuli kunnollisia. Mutta me odotimme kokoajan. Jokainen tanssillakäynti sai jännittyneenä odottamaan milloin tulevat humalassa. Kysyimme hoitotädiltä kymmenen kertaa, että onko hän varma, että isä ja äiti ei juo kaljaa tai viinaa? Mitä ne sitten siellä tanssimassa teki? Ja kun totuimme ja aloimme luottamaan, tuli romahdus ja sen jälkeen se olikin pelkkää alamäkeä.

Muistan miten ylpeä olin silloin vanhemmistani, miten olin maailman onnellisin tyttö ja sen järkytyksen, kun tapasin isäni ostarilla humalassa. "Mhitä mun Ennkheli!" Häpesin niin paljon ja ystävät vieressä olivat kauhuissaan ja kyselivät oliko se varmasti minun isäni, sehän oli ihan kännissä. Ja se kiukku sekä viha, hätäännys.

Kaikki se vyöryi minuun tänään. Mutta osasin varautua.

Eilen illalla, minun iski yhtä'äkkiä suru veljeni takia. Se oli niin kammottavaa pahaaoloa, että minun oli pakko nousta ylös. Yökkäilin ja olin varma, että joudun oksentamaan. Itkin ja yökkäsin. Kipu oli jotain käsittämätöntä..se oli niin voimia vivää, että jouduin lopettamaan suremisen, kun alkoi väsyttämään. Hullua!