Täytyy myöntää, että iltarukoukseni ovat jääneet vähiin. Minä en kestä ajatella Jumalaa, koska en tiedä onko Jumalaa edes olemassa. Jos Jumala on olemassa, pääsikö veljeni taivaaseen vai joutuiko hän Helvettiin? Jos Jumalaa ei ole olemassa hän ei päätynyt kumpaankaan. Ensimmäiset kuukaudet, jolloin veljeni oli kuollut, minä olin huolissani hänestä. Onko hänellä nyt kaikki hyvin? Voiko Jumala laittaa ihmisen, joka on oman helvettinsä läpikäynyt ikuiseen kadotukseen? Voiko kukaan olla niin Julma? Jos veljeni pääsi taivaaseen, tuliko hänestä suojelusenkeli? Jos hänestä tuli suojelusenkeli, niin ketä hän suojelee? Eikö maailmasta ala suojeltavat loppua, kun niin monia ihmisiä on kuollut näiden tuhansien vuosien aikana?

Lapsena minä olin todella uskovainen. Koulumatkat, joita veljeni kanssa taitettiin asuessamme lastenkodissa, usein menivät Jumalasta puhuen. Veli kiroili ja minä soimasin. Käskin pyytää Jumalalta anteeksi, muuten se suuttuisi ja veli laittoi kuuliaisena kädet ristiin ja pyysi anteeksi. Muutamassa kuukaudessa kiroileminen loppui minun kuulteni. En käsittänyt täysin raamatun kohtaa, jossa sanottiin, että taivaan Isä on todellinen isämme, eikä meidän maallinen Isämme. Minä olin jopa vihainen tästä. Miten Jumala voisi olla minun isäni, kun ei se minua ole tehnyt, minulla on vain yksi isä ja se on isä, turha hänen on yrittää isäni paikkaa viedä! Muistan vielläkin sen kiukun, joka asiasta minuun nousi. Ei Jumala voinut millään nostaa itseään isäni yläpuolelle. Myöhemmin käsitin, mitä asia tarkoitti.

Uskoni oli lapsena vakaa. Jos eksyin, laitoin kädet ristiin ja pyysin apua. Sitä pyysin myös silloin, kun veljeni oli elossa, kuukautta ennen hänen kuolemaansa. Tiputin kirkon esirukous lippaseen lapun, jossa luki suurinpirtein näin "Auta veljeäni löytämään rauha ja toivo elämäänsä" tms. Olimme silloin yhdessä käymässä kirkossa, kun veljeni haki sieltä apua. Hänelle en asiasta puhunut, mutta odottaessani sujautin esirukouslippaseen avunpyynnön, kun ajattelin, että rukouksella olisi isompi voima, mitä enemmän ihmisiä sitä olisi rukoilemassa. Aika pöhköä. Veljeni ei ole ainut ihminen, jonka elämästä minä olen rukoillut. Myös pikkusiskoni on saanut oman rukouksensa. Silloin olin 12-vuotias ja olin aina toivonut kovasti siskoa. Hän syntyikin, mutta aivan liian aikaisin, margariini paketin painoinen sekä rakkaimman nalleni pituinen (mittasin sen viivoittimella, kun yritin hamottaa, siskoni kokoa). Lääkärit antoivat kolme vuorokautta elinaikaa. Yöllä minä rukoilin hartaasti itkien, että Jumala säästäisi siskoni ja antaisi hänen elää. Olin aivan varma, että Jumala ei olisi niin julma ja veisi juuri alkanutta elämää pois. Näin kävikin. Kolmen vuorokauden kuluttua olin maailman onnellisin isosisko. Pieni elämä sinnitteli sitkeästi ja unelmissani katselin jo hänen ensimmäisiä haparoivia askelia, kuulostelin ensimmäisiä sanoja. Mietin miten opettaisin hänelle kaikkea ja miten hän joskus olisi minusta hirveän ärsyttävä. Vaikka en ollut nähnyt siskoani kuin valokuvissa, joissa hän oli kovin pieni vaippaansa nähden, rakastin häntä jo koko sydämestäni. Kun hän jäi eloon, unohdin rukoilla. Eräällä kotilomalla, n. 3vkoa siskoni syntymästä äitini kertoi, että hän oli kuollut, aivokuollut. Piuhat olivat päästetty irti, sillä hän oli enään pelkkä vihannes. En ollut kertaakaan nähnyt siskoani, koska äiti ei halunnut, että näkisimme (tietäen kai, että hän päätyisi kuolemaan) ja se vaivasi minua. En kerinnyt esittäytymään pikkusiskolleni, hän ei tiennyt, että olin hänen isosiskonsa ja se tuntui hirveältä, että siskoni kuoli näkemättä minua koskaan. Sen lisäksi minua hirvitti se, että hän kuoli yksin keskolassa, eikä kukaan pitänyt häntä sylissä (ehkä kuitenkin siellä keskolassa oli joku, joka halusi hänet ottaa syliin, ettei niin pienen tarvitsisi niin yksin lähteä). Sitten piti järjestää hautajaiset ja äiti lupasi, että pääsemme niihin, mutta hän ei kuitenkaan ottanut meitä mukaan. Eikä pyynnöistäni huolimatta viennyt haudalla. Näin viisi vuotta unta, jossa etsin siskoni hautaa. Vasta hiljattain äitin paljasti missä hauta paikka on. Viellä en ole käynnyt. Mutta silloin pienempänä (ja viellä teininä) pohdin, mahtoiko äiti sittenkin antaa hänet adoptioon ja kertoa meille, että sisko kuoli? Kysyinkin tätä äidiltäni teini-ikäisenä, sillä hänen suhtautumisensa oli niin omituinen. Minä jopa toivoin sitä, että äiti olisi valehdellut kuolemasta. Isä epäili, että siskoni oli mustalainen, koska oli niin tumma. Minulle se oli yksi ja sama, mitä rotua ja väriä hän olisi edustannut tai olisiko isäni ollut myös hänen isänsä. Minun perheeseeni hän silti kuului. Ehkä armeliainta näin kuitenkin. Silloin pienempänä tosin, minä olin todella katkera Jumalalle, että hän antoi luokka kaverilleni siskon, mutta minun siskoni otti pois. He syntyivät samoihin aikoihin ja sanomatta selvää, että kaverillani käynti oli todellista tuskaa. Yllätys kuitenkin, että en muista hänen pikkusiskoaan, ilmeisesti suljin hänet todella tehokkaasti pois. Tiedän kuitenkin, että ihastelimme häntä, minäkin.

En tosin voi väittää, etteikö Jumala olisi silloin kuullut rukoustani, toivon musertuminen vain oli todella paha kolaus pienelle sydämelleni. Kukaan aikuinen ei tosin nähnyt minun koskaan siskoani itkevän. Minun kun piti olla vahva "Kovettaa luonnetta" niinkuin äiti sanoi, kun purskahti sairaalassa itkuun, kertoessaan, että ennuste oli huono, kolmevuorokautta korkeintaan. Hän kokosi itsensä ihan muutamassa minuutissa ja sitten hymyili. Ja minä sanoin saman myöhemmin illalla luokka kaverilleni, kun purskahdin itkuun puhelimessa.

Nykyisin rukoukseni on yhdenlainen "Rakas Jumala, älä vie lapsiani, anna heidän elää, ota mielummin vaikka sitten minut!" Sinä yönä, kun veljeni nukkui pois, minä makasin valveilla sängyssäni. Minun oli ensin todella huono olla ja sydän tuntui lyövän ihan epärytmissä. Säikähtäneenä ajattelin, että saan sydänkohtauksen. Kun huono-olo väistyi tilalle tuli mieletön onnellisuus. Laitoin kädet ristiin ja kiitin Jumalaa kaikesta hyvästä mitä olin saanut, uudesta kodista, siitä, että veljeni sai hoitoa ja että kaikki rakkaimpani olivat elossa ja että olin saanut pitää heidät vierelläni. En ole tainnut sen jälkeen kiittää läheisistäni, ihan vaan varmuuden vuoksi. Rukoilu myös on jäänyt. Jos rukoilen, rukoilen isämeidän ja sen jälkeen lähetän koko maailmalle, kaikille niille, jotka tarvitsevat, toivoa, rakkautta ja lohdutusta. Pyydän, että Jumala ottaisi kivut pois niiltä lapsilta ja ihmisiltä, jotka hakataan ja pahoinpidellään, jopa kuoliaiksi, että Hän olisi heidän kanssaan ja veisi kauhun sekä kivun pois ja antaisi tilalle rauhan ja Rakkauden. Tämä osuus on kaikista rankin, koska minä tiedän, että maailma on paha ja julma paikka. Samalla Rukoilen myös, että ne sairaat ihmiset, jotka satuttavat, kokisivat yhtä'äkkiä lähimmäisen rakkauden ja tajuaisivat lopettaa silmittömän vihansa.

Miten voi tuntea tuskaa ja surua maailman vuoksi, mutta ei omassa elämässä?