Lapsena päätin, että annan omille lapsilleni ihan erinlaisen elämän, ettei minusta tule koskaan vanhempieni kaltaista ihmistä. Tuolloin olin n. 10-vuotias. Vanhemmuus on kuitenkin vaikeata, kun ei ole mitään roolimallia. Lastenkodin tädit eivät käynneet mallista, koska se ei ollut vanhemmuutta vaan vaihtuvia hoitajia. Vanhemmat eivät käynneet mallista, sillä heidän elämänsä oli aivan liian sekaisin sellaiseen. Siaisperheestä ei myöskään ollut mallia. Opin toki siellä taitoja joista minulle on ollut hyötyä, mutta ilmapiiri oli sellainen, että sellaista perhe-elämää en myöskään omille lapsilleni halunut tarjota. Kun ensimmäinen lapseni teki tuloaan, minä turvauduin lastenkasvatusoppaisiin, sekä amerikkalaisiin sarjoihin jossa perheonni oli niin idyllistä ja ihanaa.

Noin kuukausi sitten, kävin puhelinkeskustelun äitini kanssa ja tajusin jotain, jota en ollut ennen ajatellutkaan. Äitini sanoi puhelimessa, että minun lapsuuteni oli ollut montakertaa hinompi ja ihanampi kuin hänen, että minun lapsuuteni ollut häneen verrattuna yhtä juhlaa. Sanat, jotka voisin joskus lausua aikuisille lapsilleni, että heidän elämänsä on ollut aivan eriplaneetalta verrattaessa minun lapsuuteni. Mutta!! Takaisiko se, että heillä on ollut onnellinen lapsuus? Mitä jos heillä onkin kurja lapsuus, mutta minä näen vain sen, mitä heillä ei ole ja mitä minulla oli? Jos turvaudunkin tähän ajatukseen enkä näe virheitä joita teen? Eivät omat lapseni voi verrata lapsuuttaan minun lapsuuteni, sillä se ei ole heidän lapsuutensa. En voi korvata omaa lapsuuttani lapsilleni ja kuvitella, että niin minä olen hyvä vanhempi. Verrattaessa vanhempieni vanhemmuutta jää minulle rutkasti tilaa virheille ja ylilyönneille.

Voin sanoa, että olen parempi vanhempi mitä omat vanhempani, mutta en voi sanoa, että olen hyvä vanhempi. Puhuessani äitini kanssa, minä tajusin, että saatan itse joskus olla samassa tilanteessa. Selittää lapselleni miten hyvä elämä hänellä on ollut, miten ihanaa, lapseni ollessa erimieltä ja ymmärtäessään, että joskus hän saattaa huomata tehneensä saman virheen.

Ei, minun lapsuuteni ei ollut ihana, se ei ollut yhtä Juhlaa. Huolimata siitä, että vanhempani yrittivät varmasti välttää omien vanhempiensa virheitä. Se ei kuitenkaan valitettavasti tarjonnut meille onnellista lapsuutta, huoletonta elämää. Ei vanhemmuutta, jota olisimme tarvinneet. Enkä minä tahdo koskaan joutu samaan tilanteeseen oman tyttäreni kanssa...ja tässä onkin nyt sitten ison pohdinnan paikka, kritiikin ja peiliinkatsomisen paikka. En voi uskotella hyvyyttäni peilaten vanhempieni vanhemmuutta itseeni, siinä tapauksessa voin mennä metsään ja todennäköisesti näin teenkin.