Vuosi. Huomenna on tasan vuosi. Yksi vuosi menty surua eteenpäin, yksi vuosi tehty kuolemaa ja samalla luotu kuitenkin uudenlaista elämää. Yksi vuosi ikävää, kysymyksiä, katkeruutta,vihaa ja kiukkua. Yksi vuosi täynnä hätää, murtumista ja voimien etsintää. Yksi vuosi eletty ilman Sinua. Yksi vuosi täynnä ymmärrystä siitä, mitä omisti ja mitä menetti. Vuosi sitten...

Herään puhelimen ääneen. Marush soittaa, hän on kovin huolissaan. Kukaan meistä ei ole saanut sinua kiinni muutamaan päivään. Marush on ihan varma, että nyt jokin pahasti pielessä. Minua ärsyttää suunnattomasti, kun Marush pyytää, että yrittäisin löytää sinut. Kiukku kalvaa mielessä. Mikä helvetin etsivätoimisto minä oikein olen?! En usko, että sinulla on mitään hätää. Tympääntyneenä mietin, että olet kuitenkin ihan kunnossa. Näitä kertoja on ollut jo niin monta, Sinun katoamisia. Aina sinä olet ollut kunnossa, enemmän tai vähemmän. Lupaan kuitenkin etsiväni sinut. Marush vannottaa soittamaan paikkaan, jossa olet. Soitan kun kerkeän, vastaan. Väsyneenä nousen ylös sängystä, ruokin lapset ja alamme valmistautumaan sitten tarhaan lähtöön. Ennen kuin lähdemme yritän soittaa Sinulle, mutta puhelimesi on kiinni. Olen varma, että nukut. Tympääntyneenä mietin, että olet pelannut koko yön pleikkaria ja sulkenut puhelimesi. Marush huolehtii turhan päiten. Kummallista kyllä, minua ei huoleta yhtään. Olethan Sinä turvassa, valvonnan alaisena. Tai niin minä kuvittelen.

Kun olen viennyt tyttöni tarhaan, jossa hän leikkii pihalla parituntia ja syö lounaan, jonka jälkeen haen hänet, lähden hoitamaan asioita. Marush soittaa vähän väliä ja toistaa miten huolissaan on. Meinaan jo hermostua ja tiuskaista, että selvittäköön sitten itse. Kärsivällisesti kuitenkin selitän, että en ole viellä kotona enkä tiedä paikan numeroa ja Sinun kännykkäsi on kiinni.

Kun olen lähdössä kauppakeskuksesta pois, jossa olen käynyt hoitamassa asioita, tunnen oloni todella iloiseksi. Dressman mainostaa, että naisten päivän kunniaksi saa alennusta, jos tuo miehensä karmeimman vaatteen Dressmaniin. Paras palkitaan. Hetken mietin, että kiikuittaisin mieheni pitkät kalsarit Dressmaniin. Kello on puolen kahdentoista kieppeillä ja suuntaan tytön tarhalle. Ennen hakemista juon lähikiskalla kahvikupposen ja poltan yhden tupakan. Mietin, että lähetän sinulle viestin, melkein lähetänkin "Oletko elossa?!! Ilmoita ittestäs!" mutta sitten mietin, että se olisi tyhmää, jos olisitkin kuollut. Joutuisin selittämään ihmisille, miten olen lähettänyt tälläisen viestin. Sitten ajattelen, että olen typerä, et sinä mihinkään ole kuollut. Silloin en viellä tiedä, että ennen yhdeksää olet löytynyt sängystäsi, pois nukkuneena.

Kun olen hakenut tytön tarhasta ja matkaamme kotiin, yritän taas tavoitella Sinua. Tyttö kyselee tuletko meille kylään täänään. Vastaan, etten tiedä, mielessäni mietin, että en usko. Kotimatkalla Marush soittaa taas, hiukan kirpeästi vastaan, että en ole viellä päässyt kotiin, mutta teen sen heti, kun vain pääsen. Ärtyneisyys ottaa taas valtaan. Minua suututtaa, että aina minä olen se, jonka pitää soitella, etsiä ja löytää. Ihan kuin olisin ainut ihminen, jolla on puhelin.

Kun pääsen kotiin ja saan lapset päiväunille ryhdyn estimään netin kautta numeroa paikkaan, jossa Sinä asut. Puhelin on viellä kiinni. Lopulta muistan paikan nimen ja löydän kotisivut. Näppäilen numeron kännykkääni ja menen parvekkeelle soittamaan. Kun työntekijä vastaa puhelimeen, esittelen asiani ja kiinnitän huomion valkoiseen autoon, joka ajaa talomme eteen. En tiedä miksi, ehkä arvasin jo silloin. Nainen puhelimen toisessa päässä kysyy voiko hän soittaa minulle takaisnpäin hetken kuluttua ja kysyy onko numero, josta soitin, minun. Hiukan hämmentyneenä lopetan puhelimen. Alan epäilemään, onko minut sittenkään merkitty lähimmäiseksi omaiseksi veljeni papereihin, kuitenkin tiedän, että sillä hetkellä olen ainoa, johon hän luottaa...edes jotenkuten. Samalla vilkaisen, miten valkoisesta autosta nousee kaksi virallisen näköistä miestä. Mietin keitäköhän he ovat ja hämärästi muistelisin nähneeni ne vanhan asuntoni luona päivemmällä. Unohdan miehet ja menen sisälle.

Loppuosa on pakko jättää huomiselle, en jaksa enempää kirjoittaa tänään tuosta päivästä :(