Tänään on ensimmäinen päivä, jolloin minua todella ärsyttää, että on terapiaa. En tiedä miksi. En edes muista mitä viimekerralla kävimme läpi. Jotenkin tänään kaikki tuntuu niin kaukaiselta ja itsensä avaaminen asialta, jota ei tahtoisi tehdä. Tuntuu, että olisin saanut itseni taas jotenkin tolpilleni ja illalla pitäisi suistaa raiteilta taas. Sen sijaan voisin nukkua ja vaan löhötä ja unohtaa, että minulla on mitään sellaista, mihin  tarvitsen terapiaa. Olen tainnut astua askeleen jos toisenkin taaksepäin ja jumiutua kieltämiseen, missä uskottelen, ettei ongelmia olekkaan? Tai sitten lähestyn sitä pistettä, jonka ylittäminen on tuskallisinta, joten yritän uskotella, ettei sellaista olekkaan? Se varmaan selvinneen sitten tänään?

Olen yrittänyt kirjoittaa loppuosaa päivästä, jolloins ain kuulla veljeni kuolemasta ja käsittänyt, että sen kirjoittaminen on niin työllästä ja tuskallista, että ajatusten saaminen sanoiksi on mahdotonta. Mutta kaikki ajallaan.