Tämä alla oleva kirjoitus, kopioin sen eräästä keskustelusta ja kirjoitus on omani. Koska olen kipeänä, en nyt jaksa pohtia omaakirjoitustani tässä tänään tämän enempää, mutta alla olevat asiat askarruttavat siltikin. Lasten asema huostaanotossa, koko prosessissa. Tämä alla oleva mielipiteeni, en ole edes varma, että se on noinkaan mustavalkoinen, mutta siellä on paljon sellaista, jota olen joutunut pohtimaan, miettiessäni omaa elämääni. Miettiessä muita lapsia, joille huostaanotto on ajankohtainen asia...miettiessä Rasavilliä. Sanottakoon tähän viellä se, että lapsen etu ei ole huostaanoton jälkeen se, että hänet heitetään siihen samaan säännöllisesti, kun huostaanotto on tehty. Meidän tapauksessa se tarkoitti sitä, että vierailimme säännöllisesti kotona muistelemassa millaista se juoppo perhe-elämä oli. Edunmukaista olisi ollut vaikka harvemmat tai valvotut tapaamiset, jolloin olisi varmistettu, että vanhemmat tosiaan ovat selviä. Jotenkin ristiriitaista, että otetaan huostaan, mutta jätetään heitteille vanhempien luokse säännöllisesti...En koskaan laittaisi omia lapsiani hoitoon viikonlopuksi alkoholinalaisille ihmisille ja kuvittelisi, että he voivat hyvin niin, kun pelkäisivät vain yhden kerran kuussa yhden viikonlopun ajan. Se ei käy järkeen. En tiedä...tämä on niin laaja-alainen juttu.

Lapselle on trauma, kun hänet kiskaistaan kotoonta pois. Ihan sama, ovatko vanhemmat hyviä vai huonoja. Se on trauma. Lapsen edunmukaista ei mielestäni ole se, että tapaamisia on hyvin harvakseltaan. Ensimmäisinä kuukausina yhteydenpitoa rajoitetaan, joissain tapauksissa sitä ei ole ollenkaan, jotta lapsi "sopeutuisi". Näinä ensimmäisinä kuukausina lapsi laitetaan paikkaan, joka on täynnä ventovieraita ihmisiä, joita hän ei ole ikinä ennen nähnyt. Itse olen henkilökohtaisesti sitä mieltä (omiin kokemuksiini pohjautuen), että ei ole lapsen edun mukaista rajoittaa yhteydenpitoa alkukuukausina.

Lapsi traumatisoituu selväpäisen äitinsä näkemisestä ihan yhtäpaljon, kuin em. lastenkodin tätien, eli ei ollenkaan. Lapsi ei mene sekaisin nähdessään vanhempiaan, jos nämä ovat selviä/tasapainoisia tapaamishetkellä. Puhelut eivät järkytä lapsen tasapainoa. Toki lapsi ikävöi silloin, mutta lapsi tekee sen huolimatta siitä, tapaako hän vanhempiaan useammin vai harvemmin. Asia tietenkin on eri silloin, kun lapsi on ihan pieni vauva ja otettu huostaane nsimmäisten elinviikkojen aikana.

Mutta mutta...kun lähtee ajattelemaan, että lapsi on vaikka asunut kolme ensimmäistä vuotta kotona ja kaikki on ollut hyvin. Sitten tapahtuu jotain, joka estää vanhempien vanhemmuuden ja lapsi otetaan huostaan. Tapaamiset ovat hyvin vähäisiä. Ensimmäisinä kuukausina ei ollenkaan tai hyvin, hyvin vähän. Lapsi laitetaan asumaan paikkaan, jossa hänestä huolehtivat aikuiset, eivät ole tuttuja tätejä, jotka on tavannut ehkä kerran kuussa, vaan täysin vieraita ihmisiä, joihin lapsi joutuu luomaan siteet, koska niitä ei ole ollut ollenkaan.

Siihen en osaa vastata miten lapsi, joka on otettu huostaan vauvana, näkee biologisuuden. Itse olen ollut vanhempi, kun meidät otettiin huostaan. Ja todellakin ihan aiheesta.

Mutta mutta..kun lapsi on joutunut huostaanottoputkeen (kuten me jouduimme) niin lapsen paras ja traumat, eivät olleet puheena tai vaikuttimena ollenkaan vaikka sioituspaikkamme muuttuivat. Iältämme olimme huostaanoton alettua 3-vuotta, 8-vuotta ja 10-vuotta. Ensin asuimme vastaanottokodissa n. 1 1/2-vuotta. Sieltä meidät kiskaistiin lastenkotiin, jossa asuimme n. 2-vuotta. Tämän jälkeen muutimme sijaisperheeseen, jossa minä asuin 1 1/2-vuotta ja veljeni n. 2 1/2-vuotta. Tämän jälkeen veljeni siirtyivät seuraavaan perheeseen, jossa asuivat alle vuoden muistaakseni. Siitä toinen veli siirtyi perheeseen, jossa asui täysi-ikäiseksi (ja oli pahasti traumatisoitunut heittelystä) toinen veljeni (joka kuoli) muutti nuorisokotiin, josta sioitettiin alle vuoden asumisen jälkeen toiseen nuorisokotiin.

Me isommat käsitimme asian paremmin, mutta pienemmälle se oli rankempi. Kun hänet otettiin huostaan, erotettiin hänet meistä ja hänen huotaanotto paikkansa vaihtui viellä, ennen kuin pääsimme yhteen.

Kun mietin sitä, että jos kotiin palauttaminen on trauma lapselle, niin millainen trauma on lapselle joutua tämänkaltaiseen pyöritykseen? Vai onko se niin, että kun lapsi on huostaanotettu, niin kauanaikaa hän ei traumatisoidu mistään, kunhan sossu tekee päätökset missä asuvat? Ventovieraiden ihmisten luokse heittelystä ei silloin tule traumaa, eikä sitä tarvitse hoitaa? Lapsi sopeutuu, kunhan vaan ei sioiteta kotiin?

Itse en osaa vastata siihen onko lapsen edunmukaista joutua pois sijaisperheestä, jos sinne on vauvana tullut ja äiti on saanut elämänsä kuntoon. Toisaaltaan, jos näin on käynyt jo aikaisemmin (em. lapsen ollessa vuoden) olisi tapaamisia pitänyt lisätä. Olettaen titenkin, että äiti on seulonnassa, jossa varmistetaan, että huumeita ei käytä (kuten kummityttöni äiti on. Ainut tapa varmistaa, että lapsi varmasti on päihteettömän vanhemman huostassa). Mikäli tapaamisia ei olisi lisätty, niin syy ei todellakaan ole äidin, vaan äiti on siinä tapauksessa "uhriutettu" huostaanotolle ja tätä myötä lapsi myös, koska on mahdollista, että eteen tulee tilanne, jolloin lasta aletaan palauttamaan kotiin, eikä puolenvuoden intensiivinen tapaaminen riitä, kun kyseessä on noin pitkä aika.

Ja vaikka tapaamiset olisi hoidettu mallikkaasti, lapsi nähnyt useasti ja säännöllisesti vanhempiaan, niin palauttaminen olisi jokatapauksessa jonkinlainen trauma. Omastamielestäni, jos lapsi niin pitkän sioituksen jälkeen kotiutetaan ja katkaistaan yhteydet lasta hoitaneeseen perheeseen, niin se on lapsen henkistä pahoinpitelyä. Lapsi ei unohda ja hän kyllä ikävöi, myös ei sukua olevia ihmisiä, jos he ovat lapselle tärkeitä.

Itse en ymmärrä sitä, että lapsi menisi sekaisin, jos näkisi vanhempiaan liian usein? Tässä tapauksessa lasta ei myöskään pitäisi päästää tarhaan tahi kouluun. Hän näkisi sielläkin säännöllisesti ihmisiä, jotka eivät osallistu hänen perhe-elämään. Sen lisäksi lapsella ei myöskään olisi mitään siteitä ko. pakkoihin ja hoitajiin. Niin kauan aikaa, kun lapselle ei ole trauma joutua tarhaan hoitoon, tai käydä kerran viikossa kerhossa, jonka aikana häntä hoitavat aikuiset ovat poissa, ei lapselle voi myöskään olla trauma nähdä biologisia vanhempia. Hän ei mene niistä yhtään sen sekaisemmaksi (mikäli tapaamisissa vanhemmat eivät käyttäydy lasta traumatisoiden, eli tule kännissä, pahoinpitele henkisesti tai fyysisesti) kuin siitä, että käy tarhassa tai kerhossa. Se ei yksinkertaisesti ole mahdollista. Sen siaan tapaamisten estäminen tramatisoi lasta ja on yhtä rikollista, kuin eronsattuessa lasten estäminen tapaamasta isäänsä, koska toinen haluaa kostaa. Ja jos eronneiden vanhempien lapset eivät mene sekaisin siitä, että lapset näkevät isäänsä em. joka toineviikonloppu (tosin omasta mielestäni tapaamisia pitäisi olla enemmän ja tiheämmin.)

Tämä on vain minun näkemykseni, mutta en usko, että hirveän metsään olen tässä mennyt.