Olen huomannut itsessäni, en ollenkaan ilahduttavia, muutoksia. Pintaan on noussut kiukkua, katkeruuttaa, itsesääliä, loukkaantumista ja vihaa sekä miljoona muuta yhtä ihanan positiivista tunnetta. En voi sanoa olevani itsestäni ylpeä. Tarkoitukseni oli kirjoittaa kaikki se ikävä tänne blogiini, mutta en jaksakkaan ja ehkä hyvä niin, kirjoituksessa tuskin olisi mitään kaunista luettavaa. Tiedän, että nämä tunteet on vaan mentävä läpi. Ei vain ole hirveän ylevää tuntea tälläistä vihaa ja katkeruutta saati tajuta miettivänsä "Mulla on ollut rankkaa kamalaa!! Miten kukaan voi koskaan ymmärtää?!!" Niin saakutin typerää....ihan kuin rankempia asioita ei olisi olemassa tai etteikö minulla olisi syytä iloon saati onneen. Mutta...ne kuuluvat asiaan, kunpa vaan ei kuuluisi.

Minusta on tullut herkempi...otan nokkiini helpommin. Olen koko viikonlopun potenut hirveätä moraalista krapulaa, kun loukkaannuin eräälle tutulleni hänen kommentistaan. Enkä voi sanoa, että olen vielläkään sinut sen asian kanssa, että voisin loukkaantua jostain sellaisesta...kun minä en loukkaannu mistään tai jos loukkaannun niin unohdan sen hetimiten, tai ainakin mahdollisimman nopeasti. Jostain syystä, nyt ei ole niin ja tunnen itseni todella tyhmäksi, lapselliseksi sekä rumaksi. Yritän tsempata itseäni, ajattelemalla, että loppujenlopuksi tämä on vain posiitivista...sallittua ja että tarvitsen näitä tunteita myöskin, ne ovat välttämättömiä.

Positiivista on se, että sain puhuttua tästä parhaalle ystävälleni ja samalla varoitinkin, että saatan olla aika yliherkkä tästä lähtien...että ei ihmettele, jos muutunkin yhtä'äkkiä mököttäväksi ja murjottavaksi kaveriksi. "Minussa on jotain vikaa..." selitin ystävälleni. Ystäväni vakuutti pysyvänsä silti rinnallani ja epäili, että olen kuitenkin ihan normaali...