Kävimme tänään haudallasi. Minä ja Äiti. Päällystin rippikuvasi kontaktimuovilla ja ostin kehykset. Tiedän, että inhoat sitä kuvaa, mutta olet siinä niin nuori, elämä alussa, toivoa täynnä. Veimme kuvan, kukkia ja kynttilän myös, siivosimme hautasi vanhoista kynttilöistä ja asettelimme jäätyneet kukat sekä seppeleet kauniimmin. Tulppaanit, jotka toin tyttöni kanssa, olivat jäätyneet kauniisti. Kolme valkoista ruusua ja yksi punainen, kuvastamaan sinua. Ja kaksi sinikukkaista oksaa kuvastamaan surua sekä menetystä. Siinä me seisoimme haudallasi, äidin kanssa. Ihan kuin olisimme vasta nyt haudanneet sinut, aivan kuin nämä olisivat olleet ne oikeat hautajaiset. Jäähyväiset, jolloin oli pakko hyväksyä, että olet mennyt pois. Puhuimme sinusta, mietimme mitä jos olisit elossa? Haluaisimmeko, että olisit? Kyllä! Mutta emme me osaisi viedä surujasi tai murheitasi pois. Osaistkohan itsekkään? Ensimmäistä kertaa minusta tuntui hyvältä, olla haudallasi. Aivan kuin olisit sieltä jostain katsellut ja nähnyt, miten suru on hellittänyt hieman. Se kalvava, sekaiseksi tekevä suru, jossa menetys on epätoivoisena haluna kääntää aikaa taaksepäin. Missä on sekoittuneena järkytystä ja epäuskoa, siitä ettei sinua ole. Minä tunsin luopumisen, että jätin sinut sinne, minne menitkään. Hyväksyin, että paikkasi on siellä, ei täällä. Rakkaudesta jää aina jäljet elämään, senkin jälkeen, kun on kuollut pois. Etkö sinä eläkkin meissä kaikissa? Me käärimme sinut siihen lämpöön, aina kun haluat niin.

Ikävällä siskosi,

Suruinen Sini