Katson ikkunasta, miten virallisen näköiset miehet lähestyvät rappuamme. Mietin keitä he ovat. Jostain syystä asia askarruttaa. Talon miehiä? Vilkaisen parvekkeen ovelle ja näen jättäneeni kamalat kurajäljet lattiaan tullessani sisään. Lapset on laitettu päivä unille, mutta kuulen, miten poika viellä metelöi sängyssä, leikki itsekseen. Haen lattia rätin ja mietin, milloin nainen soittaisi minulle takaisin. Menisikö siihen pitkääkin? Kun olen menossa pyyhkimään lattiaa, soi ovikello. Ajattelen, että esikoinen tulee koulusta, jätän lattiarätin syöttötuolin pöydälle ja riennän avaamaan ovea, ettei tyttö innostuisi rinkuttamaan kelloa yhtään enempää. Kun avaan oven, samat miehet seisovat ovella, jotka hetki sitten näin nousevan autosta. Katson miehiä hölmistyneenä miettien keitä he ovat, talonmiehiä kenties vai Welhon fillarilähettejä? Tarvitaanko lähettejä kaksi pienelle modeemille? Toinen miehistä, se jolla oli enemmän hiuksia, kysyi sitten minua nimeltä ja asunko täällä. Vastasin kysymykseen kyllä. Katselin epäröiden miehiä ja yritin miettiä yhä viellä keitä he olivat. Sitten he kysyivätkin, olenko kotona. Levitin käteni leveästi hymyillen ja vastasin, että tässä minä olen. Sitten meihet sanoivat jotain, jota en kuullut. Hetken he katsoivat minua odottavasti ja kaivoivat sitten jotain taskuistaan ja näyttivät korttejansa sanoen "Rikospoliisista". Minä luulin, että he näyttivät veljeni henkilöllisyystodistuksen kuvaa. Mietin, että aivan, he ovat löytäneet hänen lompakkonsa ja haluavat varmistaa onko kuvassa oleva mies varmasti veljeni. Siinä hetkessä järjellinen ja looginen ajattelu kyky oli kadonnut. Minä tiesin, vaikka en tiennyt tietäväni jo.
- Saammeko tulla sisään? hetken, hyvin pienen hetken minä mitein kieltämästi, jostain syystä olisin halunut laittaa oven kiinni. Avasin kuitenkin ovea enemmän ja perännyin eteiseen myöntyen. He olivat tulleet pidättämään minut, ihan varmasti, olen nyt tehnyt jotain. Yritin miettiä kuumeisesti mitä olin tehnyt? Kelasin pitkälle taaksepäin hämmentyneenä, enkä saanut päähäni mitään. Sitten mietin, että Sinut oli pidätetty, kyllä vain, huumeiden kaupitteluyrityksestä ja nyt he halusivat pidättää minut, koska olin saanut tietää siitä tänään ja he halusivat tietää, olinko minäkin osallisena siinä.
- Mitä on tapahtunut? olin varma, että makasit jossain putkassa tai mihin nyt ikinä rikolliset laitettiinkaan. Poliisit ehdottivat, että menisimme keittiöön, mutta minä peräännyin syvemmälle eteiseen ja vaadin saada tietää mitä on tapahtunut.
- Koskeeko tämä veljeäni...en ole saanut häntä muutamaan päivään kiinni? Olin varuillani ja mietin, että höyhentäisins inut, kun näkisin seuraavan kerran. Mihin kaikkeen sinä meidät pistitkään! Olin todella kiukkuinen, Sinulle. Poliisit tiedustelivat nimeäsi ja minä vastasin.
- Kyllä tämä koskee. näin heidän epäröivät katseensa ja kehoittivat taas kerran, että menisimme keittiöön istumaan. Minua ärsytti, en minä halunnut mennä istumaan, vaan tietää mitä oli tapahtunut! Itsepäisesti jatkoin.
- Onko hän kunnossa? Toivo viri, ajattelin, että ehkä olit yrittänyt taas itsemurhaa ja olit teho-osastolla, mutta elossa? Tai putkassa, pidätettynä?
- Valitettavasti ei ole. poliisi jolla oli enemmän hiuksia päässä katsoi minua pahoitellen, mutta en vielläkään voinut uskoa. Sairaalassa siis. Silmiin nousi kyyneleet ja hätäännyin, huidoin käsilläni, kuin olisin halunnut ravistaa kyyneleet pois ja rauhoittaa itseni.
- On-on-ko hän..., nielin ja yritin estää itkua, kuollut? Kysymys tuskin oli kuiskausta suurempi, sillä itku teki puhumisesta todella vaikeaa. Poliisit kastahtivat toisiaan.
- Kyllä. Notsin kädet silmille henkäisten syvää ja aloin pyörimään ympäri, yrittäen rauhoittua. Poliisit koettivat taas saada minua keittiön pöydän äärelle, mutta en voinut.
- Mi-minun on pakko saada kasattua itseni, kaksi lastani on tuolla huoneessa, osoitin lasten huoneeseen, ja kolmas tulee kohta koulusta. Minun on saatava itseni kasaan, etteivät he hätäänny. Maailma oli mennyt nurin, siviilipukuiset suruntuojat kiepauttivat sen, yhdellä sanalla.