Kun kuulee kuolemasta, mitä tulee ensimmäiseksi mieleen..olen joskus aikoinani mietiinyt sitä, mitä miettisin ja sanoisin ja ennen kaikkea miten reagoisin, jos kuulisin jonkin minulle rakkaan kuolleen.

- Kyllä. kuollut, sana takoo päässä ja tuhat asiaa risteilee päässäni, mutta päällimäisenä se, että tässä se on nyt, tänään on se päivä, jota olen odottanut ja pelännyt. Tälläistä se on kuulla, että olet kuollut. Tiedätköhän, näetköhän?
- Mi..miten, väkivaltaisestikko, kuoliko väkivaltaisesti? sydän on hätäännyksestä sekaisin, mietin miten olet taistellut henkesi edestä jossain metikössä, itkenyt ja huutanut apua, enkä minä ole kuullut, hyvä luoja. Oksennus nousee kurkkuun ja olen ihan varma, että viimeiset hetkesi ovat olleet tuskalliset.
- Hänet löydettiin huoneesta, työn tekijä löysi aamulla. Poliisi selittää. Tahtoisin huutaa ja kysyä, mistä, miten, kerro enemmän!? Lattialta, sängystä vai vessasta?! En kysy kuitenkaan, en tiedä miksi. Poliisi ei kerro, että olet nukkunut pois, mutta minä päätän niin. En halua kuulla, että olet kauhuissasi ymmärtänyt viimeiset hetkesi olevan käsillään. Minä toivon, että olet vaan nukkunut, ensin unia nähneenä, sitten hiukan syvempää unta, josta ei aamun enään herätäkkään.

Kun poliisit ovat lähteen, katselen ikkunasta ulos, paikkaan, johon he autonsa pysäköivät. Poliisit eivät ole varmoja onko kyseessä itsemurha vai vahinko. Minä rukoilen, että halusit kuolla. Ajatuskin siitä, että olisit tahtonut herätä tänään, saa vatsan kääntymään ympäri. Olisi helpompaa hyväksyä, jos itse olisit tahtonut niin. Sitten sinuakaan ei harmittaisi. Käännyn ikkunasta pois ja muistan Marushan, hän odottaa tietoa sinusta enkä ole ilmoittanut muille kuin miehelleni ja isälle. Kävelen makuuhuoneeseen ja soitan Marushille katsellen ikkunasta pihalle. Miten ihmeessä tälläistä ilmoitetaan, mietin. Sitten minä pudotan pommin naurahtaen ja olen hämilläni, kun Marush ei pysty itkultaan puhumaan, vaan sanoo, että tahtoo lopetata puhelun. Sitten, vasta sitten muistan Veljen. Tuntuu oudolle. Veljelle olet viellä elossa, sinä olet, minulle sinä olit, et enään. Soitan. Veli sanoo "jaa" ja kysyn ymmärtääkö hän mitä juuri kerroin? Toistan uudestaan ja veljen vastaus on sama. Tajuan, että Veli ei nyt ymmärrä, mutta en tiedä mitä sellaiselle ihmiselle pitäisi sanoa, joka on mennyt shokkiin? Lopetan hädissäni puhelun, en minä osaa! Äiti ei vastaa puhelimeen, mutta on äärettömän tärkeää, että hän saa tietää, nyt heti.

Mies tulee kotiin. Hän ei tiedä miten olla ja minä väistelen. En halua häntä lähelle, en halausta. En halua itkeä, nyt kun olen saanut itseni kokoon. Mies katsoo kuin odottaen jotain reaktiota, enkä minä tiedä mitä hän minulta haluaa, miten pitäisi käyttäytyä. Se saa minut hermostumaan ja ärsyyntymään. Pyydän auton avaimet, että voin mennä Äidin luona käymään. Nappaan avaimet ennenkuin mies kerkeää sanoa vatsaan, ennenkuin hän tajuaa, etten saisi ajaa. Mutta minun on pakko päästä yksin, autoon, kuuntelemaan radiota. Matkalla soitan serkulleni Norjaan. Koko tilanne on niin epätodellinen ja päässä takoo "Voi Sinua, voi Sinua, mitä menit tekemään?!". Mietin onkohan kenenkään muun autossa menossa samanlaista tragediaa, sydäntä riipivää surua. En muista miten pääsen äidin pihalle, en mitä tein hississä. Ovella kolkutan oveen koodikoputuksen ja huudan postiluukusta, että olen oven takana. Äiti avaa oven ja sanon ihan ensimmäiseksi, että olet kuollut. Äiti kääntyy nyyhkäisten ja kokoaa itsensä hetkessä.
- Mä aravsin sen, mä sanoin, että se on tappanu itsensä, et sä muuten soittaisi kolmea kertaa peräkkäin. Mä olin nukkumassa, heräsin justiinsa.
- Ei se ollu itsemurha, se oli vahinko, ilmeisesti huumeita, poliisi epäilee niin. istahdan keittiön pöydän ääreen, hetken olemme hiljaa. Pahoinvointi lyö ylitse.
- Mua oksettaa, mun on pakko mennä vessaan. nojaan pönttöön, mutta mitään ei tule ylös. Vessassa mietin, että ensimmäistä kertaa jokin asia saa oksennuksen nousemaan kurkkuun, huomio huvittaa jostain syystä. En halua itekä, en halua, että äiti näkee, enkä halua nähdä jos äiti itkee.