Olen taas pohtinut paljon, lähinnä Veljeä ja sitä, millainen rooli hänelle on nyt muotoutunut minulle. Toisinaan pelkään aivan älyttömästi, että menetän hänetkin, olen huolissani ja hädissäni, hänen sekä itseni vuoksi. En tiedä, onko Veli itse huomannut tätä? Toisinaan mietin myös, yritänkö asettaa hänet myös täyttämään Sinun paikkasi. Joskus olen löytänyt itseni katselemasta Veljeä ja huomannut etsiväni yhtäläisyyksiä Sinuun. Saattaa olla hetkiä, jolloin tuntuu, että te molemmat sekoitutte, yhdeksi ja samaksi. Ei kovinkaan tervettä, arvelisin, mutta ehkä se kuuluu suruprosessiin? En tiedä. Toisaaltaan, olen minä tässä prosessissa hullunpaankin törmännyt.

Itsun sohvan nojalla ja syötän poikaa. Päässä takoo, ettei sinua ole enään. Kauhon pilttipurkista lisää pöperöä lusikalle ja katson pikku miestä silmiin. Tuntuu vieraalta, poika tuntuu ihan ventovieraalta, hetken mietin, kuka hän on, millainen hän on. Tuntuu, että paniikki iskee. Ovatko nämä minun lapsiani, kaikki kolme? Miksi he tuntuvat aivan vierailta, olenko minä tulossa hulluksi? Kuolemastasi on muutaman päivä ja minusta tuntuu, kuin koko maailma olisi vieras ja pelottava, lapsetkin.

Jotenkin, luulen, että olen alkanut sioittamaan Sinua muihin ihmisiin. En enään niin paljoa kuin alussa ja kuitenkin, tuntuu kuin jollain tasolla eläisit heidän kaikkien kautta. Saatan muistaa asioita, elää hetkiä mielessä tavatessani ihmisiä, joita sinä tapasit. Eniten tämä kuitenkin tulee esiin Veljessä. En tiedä huomaako hän itse sitä, toivoisin että ei. Se saattaisi luoda paineita, ehkä hän vaistomaisesti yrittäisi paikata tilaa jonka jätit taaksesi ja ehkä minä antaisin hänen tehdä niin, saattaisin jopa olla hyvilläni siitä? Tämä taas aiheuttaa sen, että suhtaudun Veljeen paljon varautuneemmin nykyisin, sillä pelkään, että tiedostamattani asetan hänelle vaatimuksia, joilla ei ole mitään realistista pohjaa jotka eivät ole kovin terveitä. Eniten minua pelottaa se, että hän luulisi minun rakastavan/rakastaneen Sinua enemmän kuin häntä. Se ei ole totta, toisaaltaan, tiedän kullanneeni sinut, nostaneen jalustalle, mille et välttämättä kuuluisi. Tiedän Veljen kapinoivan tätä jalustaa vastaan, ainakin äidille. Kapinoin minäkin, mutta en kovin raivokkaasti...ehkä minusta tuntuu, että tavallaan, olet jalustasi kuitenkin ansainnut, vioistasi huolimatta. Ja sitten, kaikki se mitä Veli kapinoi sinussa, tai ainakin osan siitä, hän on löytänyt itsestään. Joskus epäilen, että hän vihaa sinua, ei siksi, että oikeasti vihaisi, vaan koska on pettynyt ja haavoittunut. Tavallaan sinä teit hänen elämästään aikamoisen helvetin, kuollessasi. Veit isän ja äidin, käänsit suvun vastaan ja lähdit vaikka lupasit selvittää asioita. Ehkä eniten häntä sattuu se, ettei hän voi olla varma, tiesitkö olevasi rakas hänelle?