Tänään itku kaihersi taas silmää. Luin lehdestä erään äidin kokemusta poikansa itsemurhasta. Jälleen kerran huomasin pohtivani, kuulunko minä omaisiin, jonka läheinen on tehnyt itsemurhan vai en? Onko itsemurha luonnollinen kuolema? Mikä on itsemurha? Vai oliko se vahingossa thety itsemurha, toiveena kuolla, mutta ei uskallusta kuitenkaan yrittää kunnolla?

"Nämä lääkkeet eivät sitten sovi alkoholin kanssa, voivat pysäyttää sydämen, ovat tappavia." Katsahdan lääkäriä, meinaan kysyä sinun sekakäytöstäsi, mutta en sitten kysykkään. Ajattelen, että heillä on se siellä papereissa, koko tarina. Näkyyhän siellä itsemurhayritykset lääkkeillä ja alkoholilla. Sinä nyökkäät, aiot olla selvinpäin. Sanot, että sitten joskus kesäällä. Kokouksen jälkeen menemme tupakalle takapihalle. Muitakin osastolaisia tulee siihen. Hehkutamme tulevia MM-matseja ja suunnittelemme, että katsomme ne skriiniltä. Suunnittelet ottavasi muutaman kaljan mukaan, minä estelen ja sanoan, kun lapsetkin on, että ei meillä kaljaa vedellä. Ihan muutaman vain, selität. Kohautan olkia ja lupaan katsoa asiaa.

Istumme tupakka huoneessa. On Tammikuu. Sinä olet yrittänyt itsemurhaa. Istumme vastakkaisilla puolilla honetta.
- Älä jätä mua yksin. Mun sydän särkyy jos sulle tapahtuu jotain. Mä en kestä täällä yksin.
Nyökkäät. Et sano mitään ja minä puserran itseäni, että saan sanottua kaiken, aivan kaiken.
- Sinä, veli ja lapset olette mulle kaikki kaikessa. Tiedäthän sä sen? Mä tykkään susta kuin hullu puurosta. katsot hieman huvittuneena ja tunnen itseni hölmöksi. Mutta haluan, että tiedät olevasi minulle rakas, niin rakas. Olen epätoivoinen ja tiedän, että nyt on laitettava likoon kaikki tai ei mitään. Olen aamupäivällä elänyt hautajaisesi läpi mielessäni, varmana, että olet kuollut. Sinulla on vaaleanpunainen aamutakki ja hiuksesi ovat sekaisin. Enkä minä tiedä miten saisin sinut vedettyä kuilun reunalta pois.

Tosinaan huomaan miettiväni omaa osaani tapahtuneeseen. Enkö antanut Sinun surra tarpeeksi? Enkö osannut ottaa suruasi vastaan? Yritinkö liikaa ja työnsinkö sinua eteenpäin antamatta hengähtää? Olinko liian sovitteleva? Olisiko minun pitänyt ottaa enemmän kantaa ja olla olematta puolueeton? Olisiko minun pitänyt puhua sinua hoitavalle lääkärillesi ja esittää huoleni sekakäytöstäsi ja epäilykseni siitä pysyisitkö poissa alkoholista? Toisaaltaan taas, olisinko huomannut sinun huumeiden käyttösi? Tuskin, enhän minä tiennyt siitä mitään. Vasta kuolemasi jälkeen minulle selvisi, että et ollut oikeastaan koskaan niistä kunnolla eroon päässytkään vaan sekoittanut päätäsi toisinaan viinalla, lääkkeillä ja pilvellä. Ja sitten viimeisenä viikonloppuna päätitkin siirtyä kovempiin.

Käyn asunnollasi. Se on tyhjä, olohuoneessa on minun tuoma kaappipakastin ja keittiön pöytä tuolineen. Tekee pahaa katsoa enkä osaa edes kuvitella miten pahaa sinun on tehnyt. Avaan postisi, sillä kaikki pitää kerätä kuolinpesää varten. Käsiini osuu tiliotteesi. Joku on ostanut kortillasi olut tuopin päivä jälkeen kuolemasi. Muistan Poliisien kertoneen, että lompakkoasi ei löytynyt. Tiliote kertoo sinun tuhlanneen viimeisenä viikonloppuna kaikki rahasi. Neljä euroa jäi ja joku käytti senkin. Mietin, tiesikö hän, kuka korttiasi käytti, että olit silloin jo kuollut? Viha nousee pintaan, vaikka ei se hänen syy ole, että olet kuollut. Kiroan mielessäni ihmisten röhkeyttä ja toivoisin voivani katsoa silmiin ihmistä, joka varasti vainajalta.

Minulla on tänäänkin niin kammottava ikävä ja silti tuntuu kuin sinä olisit tässä. En vain voi kysyä halusitko kuolla, mitä tein väärin ja mikä sai sinut uskomaan, että parempaa päivää ei tulekkaan? Ja ehkä itsekkäin ja raivokkain kysymykseni: Oliko rakkauteni sinulle roskaa? Jotain jonka saattoi heittää pois, sylkeä päälle ja päättää, että sillä ei ole väliä, ei sillä että minuun sattuu ja moneen muuhun minun lisäkseni?!!