Tänään en saa unta, päätä särkee ja Sinä olet mielessä. Turvauduin terapia konstiin ja otin paperin sekä vesivärit esiin ja hakkasin töpöttely sienellä paperiin kaiken sen tuskan, mitä kuolemasi minuun jätti. Tosin näin myöhäinen aika asetti esteitä, enkä voinut hakata paperia niin raivoisasti kuin olisin tahtonut. Töpöttää kysymykseni, suruni, kiitollisuuteni ja rakkauteni valkoiseen paperiin.

Taideterapia on loppunut. Jätin yhden kerran väliin. Silloin olisi pitänyt maalata siemen ja siitä kasvava kukka/puu/pensas/kasvi. Yritin maalata kotona, mutta se ei onnistunutkaan, vaikka käytin samaa taktiikkaa kuin terapiassa. Viimeisenä yönä, ennen viimeistä kertaa, näin unta, jossa maalasin paperiin pienen pilkun ja sen ympärille maalasin monta pienen pientä lehteä. Minun kasvissani ei ollut juuria vaan juurina toimi neljä pientä pikkuruista lehteä...mieheni sekä lapseni. Seuraavana päivänä tajusin sen, että oikeastaan en olekkaan juurtunut mihinkään samoin tavoin, kuin ehkä muut ihmiset. Minulla ei ole juuria vanhempiini. He ovat, mutta siinä kaikki. En voi kasvaa heistä tai heidän avullaan, päin vastoin.

Kun veljeni kuoli, tunsin itseni täydellisen orvoksi. Tuntui, että olin jäänyt maailmaan yksin. Niinkuin hänelle sanoin Tammikuussa, käydessäni sairaalassa lumisena perjantaina. "Älä jätä mua yksin, mä en kestä ilman sua." se mihin kuulun, on perheeni, lapset sekä mies. Mutta se mikä luo turvallisuuden tunteen, ovat veljeni. Ilman heitä en voi kasvaa, ehkä kituuttaa, mutta en kasvaa.
Pitäisi ehkä siis kasvattaa juuret, sellaiset jotka pitävät läpi kuivankin kauden.

Kun lähdin terapiasta, käännyin ja kysyin, mistä tiedän tarvitsenko lisää terapiaa. Täti taideterapia sanoi, että huomaan sen kyllä sitten. En ole ihan varma, olenko samaa mieltä. Olen iloinen, että terapia loppui, että tämä matka on käyty ja uusi on edessä. Mutta en haluaisi enään terapiaan vaan olla terve, enkä ole ihan varma kuitenkaan siitä, ettenkö tarvitsisi enään terapiaa. Tarvitsisinko terapiaa siihen, mitä tämä blogini käsittelee, kuolemaan. Näihin tunteisiin, joita minulla on. En haluaisi, mutta tarvitsisinko siltikin?

Häpeän, että olen kiitollinen veljelleni siitä, että hän kuoli, siitä että ajattelen, että hänen kuolemallaan oli ehkä sittenkin tarkoitus. Niin kuitenkin toisinaan teen. Ajattelen, että en olisi koskaan mennyt terapiaan, ellei hän olisi kuollut. En olisi käynnyt oikeasti läpi lapsuuttani ja elämää, joka meillä oli. Toiset sanovat, että kuolemassa ei ole mitään kaunista, minä taas haluan ajatella, että sillä oli jokin tarkoitus. Ettet sinä kuollut turhaan. En tiedä kenen runo tämä on, mutta se oli Sinun kuolin ilmoituksessasi, koska se kuvasi sinua, sitä, että jotain kaunista voi kasvaa tästä surusta joka jäi. Kiitos ihmiselle, joka tämän runon toi tietoisuuteni, ottaessaan osaa suruuni, siis Pimille, jos joskus vahingossa eksyy blogiini.

Vielä kerran merkityksen
saavat, kaikki iskut,
kaikki lyödyt haavat.
Aika kutoo suurta salaisuutta,
kivun avulla Jumala luo uutta.
Mikään vaihe ei voi mennä
hukkaan, kyyneleetkin
puhkeavat kukkaan.
Vaikkei silmä vielä
nähdä saata, tuskakin on
toivon kasvumaata.