Aamulla oli taas vaikeaa herätä. Vaikka sitä luulee jo olevansa voitolla, niin onko sitä kokonaan koskaan?

Vastaan puhelimeen. Sairaalasta, jota en ole edes tienyt olevankaan, soitetaan. Kaikki onkin ollut valhetta, Sinä et olekkaan kuollut vaan ollut koomassa. Paranemiseesi ei uskottu, joten lääkärit uskottelivat Sinun kuolleen. En osaa pohtia miksi, vain sitä, että olemme saaneet sinut takaisin! Ryntään sairaalaan siltä seisomalta, mietin, että tämä on kuin elokuvista, saduista. Liian uskomatonta ollakseen totta. Miksi sellainen vaiva takiasi? Ja nyt olet herännyt.

Sairaalassa et muista viimeisistä kuukausista mitään. Et sitä, että olit eronnut Marushasta, et veljen ja Marushan suhdetta. Minä olen paniikissa. Marush ja Veli ovat myös sairaalassa, he eivät tohdi paljastaa. Me kerromme, että vietimme hautajaisiasi, hankimme kiven ja että itkimme jälkeesi. Olemme olleet hukassa ja miten iloisia olemme, että se olikin erehdystä.
Lääkärit sanovat, että joudut olemaan viellä sairaalassa tovin, sillä jatkat siitä mihin jäit ja hoitosi on vasta alussa, kuoleman kaipuu voi tulla takaisin. Pääset kuitenkin päivälomalle luokseni.

Meillä koitan kertoa kaiken viimeisen vuoden tapahtumista. Kysyn haluatko nähdä hautajaiskuvat ja vitsailen, että nyt sinulla onkin hautapaikka jo valmiina, nimellä ja kivellä. Sitten älyän miten typerä heittoni on. Minulla on niin paljon asiaa, etten edes tiedä mistä aloittaisin. Tahtoisin kertoa sinulle niin paljon ja en kuitenkaan voi, en kaikkea. En sitä, ettei sinulla ole enään asuntoa, että heitimme vaatteesi roskiin. Että elämäsi on lakanut olemasta, koska me olemme luulleet, että olet kuollut. Sinä aloittaisit siitä mihin jäit, mutta sitä ei enään ole, se kuoli mukanasi.

Mielessäni mietin elämääsi eteenpäin. Miten muutat meille, kun pääset sairaalasta. Minä vien sinut terapiaan ja katson, että käyt siellä. Etsimme sinulle töitä, ostamme uusia vaatteita ja teemme kaiken paremmin kuin viimeksi, niin, että unohdat, jotta joskus elämä oli riskeeraamisen arvoinen, kuoleman. Ja minua painaa suunnaton hätä, avuttomuus, sillä en siltikään tiedä miten sen teen. Miten voin tällä kertaa auttaa sinua oikeasti.

Kutsut minut Juhannuksen viettoon sinun ja Marushin luokse ja minun tekee pahaa, kun valehtelen sinulle. Ja sillä hetkellä toivon, että kaikki se mitä haluat ja toivot voisi olla totta. Mutta maailma ei aina mene niin. Ja tajuan, ette itse tule koskaan ymmärtämään lahjaa, jonka sait. Et surumme määrää, et iloamme, sillä sinä et ole elännyt näitä kuukausia, jotka me olemme rämpineet eteenpäin.

Unet, jotka ovat niin todentuntuisia, joissa toisen jokaisen piirteen näkee. Vaatteet, värit ja joissa ajattelee samalla kun tekee ja puhuu. Niitä ei pysty erottamaan todellisuudesta, ei uneksi. Mieli huijaa uskomaan, kun itse epäilee. Alitajunta tuo niin uskomattomia asioita eteen, että on pakko uskoa sen olevan totta. Ja kun herää todellisuuteen...se on liian julmaa.

Miten paljon antaisinkaan, jos voisinkin viedä sinut hautuumaalle ja näyttää kivesi ja kysyä pidätkö siitä? Tai jos voisin vain kertoa, ette suru, miten suuri tahansa, hellittää otteensa joskus. Ja että särkyneen sydämen voi korjata, ei heti, mutta ajallaan, niinkuin minäkin olen tehnyt. Parisnut sitä kasaan hiljalleen.
Tänään taas muistan, miten paljon menetin.