Yhtenä aamuna hätkähdin, ihan kirjaimellisesti. Mietin elämää eteenpäin, veljiäni ja hetken päästä kauhistuneena muistin, että olithan Sinäkin. Olin unohtanut. Miten saatoinkaan? Yli vuoden olen kerännyt muistoja, muistoja elämästä, jossa sinua ei enään ole ja johon sinä et enään kuulu. Minä en jaa ilojani enkä surujani kanssasi. En soittele, kysele kuulumisia ja kerro omiani. Naura sinun tempauksillesi, pidä saarnoja ja yritä opastaa tai neuvoa. En kysele sinulta neuvoja ja mielipiteitä. Ei muistoja joihin Sinä kuulut. Niitä ei enään koskaan tule, vain unia, sekavia ja joskus lohdullisia, toisinaan lohduttomia.

Ikävä, niin hassulta kuin se tuntuukin, on lakannut osittain. En toivo, että voisin kääntää aikaa taaksepäin, tehdä jotain toisin. Olen lakannut odottamasta Sinua uniini, en enään kirjoita Sinulle, en puhu ollessani yksin. Voisi kai sanoa, että olen tavallaan päästänyt irti, huomaamattani, hyväksynyt lähtösi ja opetellut elämään ilman sinua. Mutta voiko se tapahtua näin nopeasti? Vai huijaanko vain itseäni? Entäpä jos yritänkin unohtaa, koska muistaminen tekee niin kipeää? Ja miksi yhä vielläkin kuoleman ajattelu tuntuu niin hassulta, paremminkin tuntuu, että olet muuttanut ulkomaille, jonnekkin, mistä sinua ei saa kiinni. Ei kirjaimellisesti vaan pikemminkin tunnetasolla menetystäni voisi kuvata näin.

Voiko ihmistä menettää jos häntä on rakastanut montavuotta ja pitänyt lähellään? Kun elämä on kietoutunut niin lähelle toista ja on yhdessä selviydytty lapsuudesta ja kaikesta mullistavasta, mitä elämä on eteen tuonut? Eihän sellaista asiaa voi menettää, joka on itsessään niin vahvana? Ja jos toinen vaikuttaa niin vahvasti, viellä kuolemansa jälkeenkin?

Katselen parvekkeelta kaukaisuuteen, taivaalle. Kuolemastasi on viikko vai kaksi? En muista. Tuntuu, että se oli vasta eilen ja kuitenkin, kuin olisin ollut tässä mustassa jo iäisyyden. Sinä olet poissa ja en osaa miettiä mitään muuta, kuin sitä, mitäpä jos, kuolema olisikin koskettanut yhtä lapsista. Luojan kiitos se olit sinä, eikä kukaan lapsista. Sitten minua hävettää, eihän näin saisi ajatella, en minä tahtonut että kuolet.

Yhdessä vaiheessa tuntui loukkaukselta, kun joku sanoi, että aika parantaa. Ei sellaista voi käsittää eikä hyväksyä. Mitä se aika parantaa? Tekeekö se kuoleman tyhjäksi ja palauttaa kaiken ennalleen? Muuttuuko kaikki samaksi ennen kuolemaa? Tuoko se Sinut eloon? Nyt minä tiedän, että se auttaa hyväksymään kuoleman. Hyväksymään sen, että elämää on jatkettava ilman toista, luotava muistoja joihin toinen ei enään kuulu ja jos kuuluu niin muistona, kaikuna menneisyydestä. Että se on ihan ok elää ja tuntea, että oma elämä ei lakkaa olemasta. Aika auttaa hyväksymään muutokset, joita kuolema tuo tullessaan, katsomaan hiukan kauempaa ja hieman objektiivisemmin asioita, päästämään irti.

Surusta on tullut muutakin kuin musta vihollinen, joka nielee sisäänsä, siitä on tullut kaunista. Se muistuttaa Sinusta ja elämästäsi.