Veljelle piti ostaa lahja, hän täyttää piakkoin vuosia. Ajelin yksikseni autolla, kun aloin ajattelemaan sinua. Kaksi vuotta sitten..mietin ajaessani, kunnes hetken päästä aloin miettimään.."herranjumala, onko siitä jo kaksivuotta..mihin aika on kadonnut?!" sitten muistin, että ei 1 vuosi 4 kuukautta...melkein. Minun mielessäni se on vääntynyt kahdeksi vuodeksi. Kun kuolit Maaliskuussa ja Toukokuussa näin ensimmäistä kertaa hautakivesi, luulin, että he olivat laittaneet päivän väärin...maaliskuu oli kadonnut, sitä ei ollut, sinä kuolit Huhtikuussa, me muutimme Huhtikuussa ja paperisodan kanssa oli ongelmia. En millään meinanut uskoa, että maaliskuu oli ja meni ja Sinä sen myötä.

Nyt kun muistelen tuota kuukautta, muistan vain muuton ja Sinut, sekä sen, miten odotin, että pääset katsomaa miten paljon saamme aikaa asunnossa. Sitten poliisit ja miten itkien kirjoitin nettiin sinun kuolleen. Sitten etsimme hautapaikan ja kävimme hyvästelemässä sinut. Maaliskuu kesti minulle ensimmäisen päivän ja kolmepäivää kuolemastasi, sitten olikin jo hautajaiset Huhtikuussa ja yhtäkkiä Toukokuu. Aina kun mietin kuolemaasi, oli Toukokuu ja sinä kuolit Huhtikuussa. Kesti pitkälle syksyyn, ennen kuin lakkasin sekoittamasta kuukausia.

Vuosi meni nopeasti. Ja viimeiset puolivuotta siitä viellä nopeammin. Niistäkään en muista kuin terapia käynnit. Tuntuu, että niistä on jo vuosi aikaa, vaikka ne päättyivät vasta muutama kuukausi sitten. Se tuntuu uskomattomalta. Toisinaan mietin, että jos olenkin hukannut puolivuotta elämästäni ja on tosiaan kulunut jo niin paljon aikaa. Jos jokin sittenkin sisältäni on hajonnut ja olen hukannut todellisuuden tajun, ajan. Mutta nyt on heinäkuu, 2006 ja Sinä kuolit 2005. Ehkä olen kasvannut niin paljon? Tai sitten se johtuu siitä, että olin 24-vuotta, kun kuolit, ja nyt olen 26...

Kun ajoin kotiin päin, radiosta tuli kappale, joka tuo sinut mieleen, kuolemasi. Minua alkoi itkettämään. Olin ostannut lahjan Veljelle ja olisin tahtonut niin kertoa sinulle mitä ostin, kuulla naurusi puhelimessa, päivittelysi. Saatoin kuulla miten sanoisit "sä olet ihan pimee" ja nauranut päälle. En enään ikinä näe sinua, en enään koskaan. Se tekee uskomattoman kipeää ja tuntuu uskomattoman vaikealta käsittää. Yhä viellä, jossain sisälläni, sinä asut Afrikassa, tai jossain yhtä pitkällä. Numerosi on talletettuna puhelimeni muistiin, koska odotan, että siitä numerosta saan puhelun joka alkaa "Jepulis" ja johon vastaan "Gigelisgogelis"...ihan niinkuin ennen, ihan niinkuin silloin, kun olit elossa.

Olen pohtinut taas, mitä käy ihmiselle joka kuolee. Syntyykö hän uudestaan elämään? Jos syntyy niin milloin? Oletko viellä henkien maassa, minun ajatusteni kuultavissa? Voinko kertoa Sinulle miten ikävöin ja voitko Sinä vastata? Voisin myydä sieluni siitä. Saisin rauhan...ja sitten en kuitenkaan. Etkö sinä silloin puhunut minulle? 2-vuorokautta jälkeen kuolemasi? Asia, jolle en löytänyt järjellistä selitystä ja joka alkoi, kun kysyin sinulta kysymyksen, vaikka olitkin jo kuollut? Soitin silloin veljellekkin, sen tapahtuessa, epäuskoisena ja epäillen omia aistejani. Nyt se on muuttunut harhaksi, vaikka silloin, minä kyllä tunsin ja elin sen erittäin konkreettisesti. Mutta ehkä halusin niin? Loin kaiken itse, omassa pienessä päässäni, niinkuin jotkut mieleltään sairastuneet ihmiset tekevät...kuulevat ja näkevät asioita, joita ei ole, mutta heille ne ovat todellisuutta.

Jos olet sittenkin taivaassa? Mutta pääsevätkö ihmiset taivaaseen sellaisen elämän jälkeen? Ihmiset, jotka eivät halua elää? Jotka eivät usko Jumalaan ja ota kaikkea nöyränä ja sortumatta vastaan? Ihmiset, jotka ovat heikompia kuin toiset? Jumala ei anna enempää, kuin ihminen jaksaa kantaa....minä epäilen, ei kai silloin olis itsemurhia tai ihmisiä, jotka vaarantaisivat henkensä vapaaehtoisesti, koska tahtovat unohtaa kipeän, eivät kestä sitä, ksoka se on liikaa. Jos pääsit taivaaseen, kuuletko minua? Vai soitatko Sinä harppua Jumalan jalkojen juuressa (minusta se kuulosti pieneltä tylsältä, enkä halunnut taivaaseen ja kuulostaa yhävielläkin, ei elämältä ollenkaan) ja olet unohtanut maanpäällisen elämän, meidät? Joiudenkin mukaan taivaassa ihmiset eivät muista toisiaan, elämä täällä on pois pyyhittyä. En ymmärrä miksi? Ettemme tekisi syntiä taivaassa? Jos unohdamme kaiken täällä oppimamme, niin mitä järkeä "opiskelumatkassa" sitten on?

Minä EN ymmärrä!

Isällä on ollut aistiharhoja, Juoppojullun kohtauksia. Hän on nähnyt Sinut ja mummin, istumassa keittiöpöydän äärellä, paasammassa. Jos ihminen saa aistiharhoja, niin luulisi, että alitajunta tekisi niistä miellyttäviä? Ei mäkättäviä ja soimaavia, jossa kuolleet puivat keittiöpöydän ääressä miten huonosti elät elämäsi ja saaden sinulle pahan mielen? Mutta ihmismieli on omituinen. Isä keskusteli teidän kanssa...ja jotenkin, minä olen kateellinen. Minäkin haluaisin aistiharhoja, jotka ovat todentuntuisia. Olen itse todistunat muutaman kerran näitä kohtauksia, joita isä saa. Kun hän nousi keittiönpöydän äärestä ja vastasi kovaan äänneen: "Minä olen, herra lääkäri! Tuulen ihan juuri" ja puhuessaan lähti kulkemaan tiskipöytää kohden, kertoen minulle, että lääkäri huusi nyt häntä ja että on hänen vuoronsa. Toisella kertaa hän ei tunnistanut minua, vaan luuli, että olen äiti ja sitten, että hänen siskonsa ja sitten, hän ei tiennyt kuka olen. Olin tuolloin 14-vuotias. Isä oli niin humalassa, että ei osannut avata ovea. Kuulin hänen räpeltävän rapussa ja kun avasin oven, makasi hän puoliksi kontallaan rapussa, avain kädessä, koettaen sovittaa sitä oven alaosaan, siihen rakoon, joka jää lattian ja oven väliin. Talutin hänet sänkyyn, jolloin hän luuli, että olen äiti. Kun sain sänkyyn, luuli hän että olen hänen sisko. Ja kun sain sänkyyn makamaan ja rauhoittumaan, juteltuani hetken, nousi hän istumaan, repien paitansa auki, niin, että napit sinkoilivat karjuen "kuka Vittu sä olet, mitä sä teet mun kodissa?!". Lähdin melkeins amointein nuorisokotiin, enkä uskaltanut kertoa kenellekkään. Viikkoon en uskaltanut käydä isän luona, enkä kertoa kenellekkään, että olin käynyt. Olin varma, että olin tappanut hänet, kun jätin yksin kotiin, enkä tahtonut että kukaan tietää. Se oli kamala viikko, enkä käsitä miksi en puhunut hädästäni, kertonut peloistani ja sanonut, että olen huolissani, kun jätin isän kotiin yksin siinä kunnossa? Se on mysteeri, sillä jumaloin häntä yli kaiken silloin, siitäkin huolimatta, että hän oli pahainen juoppo, minulle hän oli viisain ihminen, jonka koskaaan olin tavannut, ihminen, jonka kanssa saattoi pohtia elämää ja ihmisiä niin monelta kantilta. Ja nyt kadehdin hänen harhojaan, sitä, että hän voi puhua Sinulle, koska on niin sekaisin.