Rasavilli on ollut huostassa nyt muutaman viikon. Sain tietää asiasta n. puolitoista viikkoa sitten. En ole uskaltanut soittaa laitokseen, enkä kysyä äidiltä saanko käydä. En tiedä haluaako Rasavilli että yleinsäkkään käyn? Viimeksi kun näin hänet...

"Kato nyt kun sä tulit, niin vittu kaikki on pilalla!"
"Äiti oli jo juonut, kun se soitti mulle. Kai sä ymmärrät, ettei se voi hoitaa sua, kun se on humalassa?"
"Haistakaa vittu, mä tapan teidät saatanan homot!"
Kun ajan takaisin kotiin, itken valoissa. Millainen sisko jättää lapsen kännisen äidin kanssa ja on liian pelokas soittamaan lastensuojeluun? Millainen sisko on sellainen, jota veli vihaa? Sellainen joka ei välitä! Kunhan oma elämä ei mene sekaisin äidin juomisen takia. Se on totuus loppujen lopuksi...aikuinen ihminen pelkää liikaa, äitia, isäpuolta ja omia resurssejaan, mörköjään...mörköjä menneisyydestä. Sellainen sisko.

Yksi asia, miksi en uskalla käydä katsomassa Rasavillia, on se, että hän syyttäisi minua, vaikka en keksi syytä. Tämä ei ole "vikani" vaikka en viaksi voikkaan sitä lukea. Eniten pelkään sitä, että Rasavilli ei saa terapiaa ja kysymykselleni naurettaisiin ja jätettäisiin olankohautuksella huomioimatta. Kunhan vaan säilötään, möröistä viis. Niistä jotka pistävät lapset hakeutumaan huumeidenpiiriin, yrittämään itsemurhaa ja vajoamaan alkoholismiin tai rikoksiin ym. Tai jos he haluaisivat, että minä ryhtyisin "turvalliseksi aikuiseksi" veljelleni?! Se olisi kamalampaa, sillä joutuisin kieltäytymään. Miten minusta, joka yritin pitää kaksi vanhimpaa aisoissa, voisi olla kenellekkään muulle. Rasavillille olen vieras, siinä missä lastenkodin täditkin. Veli on tutumpi, ja Sinä, mutta sinua ei enään ole. Joskus oli toisin, mutta sitten Äiti ei enään halunut antaa Rasavilliä minulle, vaikka rukoilin ja sitten Rasavilli alkoi vihamaan, koska minä tiesin ikävyyksiä...humalaa. Enkä minä osannut nostaa Rasavillin taakkaa, osaanko vielläkään? Tunnen äidin ja tiedän, miten auttavat ihmiset vääntyy päässämme...

"Idiootti, voitko uskoa? Älä koskaan usko niiden juttuja, ei ne ole sen parempia. Valehtelevat vaan, ihan sairasta koko sakki, eikö olekkin?"
"On ne äiti!" nauran äidin mukana, vaikka tekee pahaa, kummitäti on minulle rakas. Seuraavan kerran, kun näen hänet, lukkiudun vessaan ja huudan "Sä olet ihan paska! Äiti kertoi, sä vaan valhetelet ja levität juoruja!" Ja minun teki pahaa sanoa ne sanat, mutta eihän äiti valhetele? Ei vaikka kummitäti vakuutteli oven takana? Olin niin onnellinen, että hän otti minut mukaan risteilylle, mutta tiesin, että pitää halveksia...jotta äiti rakastaa, ettei äiti saa vaan kuulla muuta. En ollut kymmentäkään.

Pelkään Rasavillin kysmyksiä ja vakuuttelua siitä, että äiti tulee hakemaan...pian. Sen saman olen itsekkin käynyt läpi ja huomannut, että se luvattu kohta ei tulekkaan, ei koskaan. Etten vedäkkään vertoa kalja saati viinapullolle, minussa ei ole tarpeeksi hohtoa. Ei vaikka yrittäisin kaikkeni, olla narri, viisas ja aikuinen sati hälläväliä. Äidille ja isällä ei ole niille merkitystä.

Ensimmäistä kertaa voitan arpajaisissa, Leijons Clubin. Saan vedenkeittimen. Ne ovat uusia ja Isä sekä Äiti ovat nauraneet, että tyhmempää keksintöä ei olekkaan. Se on kuitenkin kallis ja hyvä ja ajattelen, että äiti ja isä tykkäisivät siitä. Kun kerron sijaisperheessä, että olen voittanut vedenkeittimen, sijaisperheen äiti sanoo "Hienoa, saadan keitin!" vastaan tylysti, niinkuin teini vaan koskaan voi: "Wn mä sitä sulle anna! Se menee lahjaksi isälle ja äidille, ne pitäisi siitä kuitenkin." Sijaisperheen äiti ei sano siihen mitään, eikä se hänen päätettävissä olekkaan, luulen kuitenkin että hän ymmärtää ja olen pahoillani, että sanon niin pahasti, mutten mene pyytämään anteeksi. Ei sillä ole väliä, ei hän halua minua kuitenkaan...en täytä kriteereitä.

Joulun jälkeen ensimmäinen lomamme. Olen aivan innoissani, tahdon kuulla, millainen keitin on ollut. Kun kysyn, isä ja äiti vastaa vältellen, en näe keitintä missä. He kertovat vienneensä sen huoltoon, siine oli jotain vikaa. Uskon heitä, mutta tarkistan siltikin kaapit...ja siellä se on sirpaleina, hienoin ja kallein asia, jota olen koskaan omistanut saati voittanut. Silloin olen niin vihainen ja kadun, että en antanut sitä sijaisperheen äidille, hän olisi arvostanut sitä...ei ehkä minua, mutta keitintä kyllä. Sen jälkeen en enään koskaan osta mitään hienoa vanhemmilleni, se ei kestä kuitenkaan, kuten ei heidän rakkautensakkaan.

Tiedätkö, minulla on Sinua ihan hirveä ikävä! Olen pahoillani, että puolustelin vanhempiamme, tiedän, että he eivät olleet täydellisiä...edes lähellä sitä. Uskon kuitenkin, että he tekivät parhaansa...niillä eväillä joita omistivat. Äiti rakastaa Sinua ja on ihan sekaisin, Isä myös. Et ole pelkkä syy itkeä...vaan pysäytys: Olisimme voineet tehdä enemmän. Ja tiedän, että he ovat pahoillaan, mutta sen takia, että he eivät kyenneet, ei kenenkään pitäisi heittää elämää hukkaan, vaan näyttää, että pieni ponnistaa vaikka rotkosta käsin. Vaikka ei se yksin heidän syy ollut, vaan elämän, mutta sait roolisi ja se rooli, se ei selviä ilman terapiaa...NARRIN rooli nimittäin.

Anteeksi, että nauroin sinulle ja pilkkasin! Anteeksi, että sain sinut tekemään tyhmiä asioita, jotta koit tulleesi hyväksytksi...olit hyväksytty aina, en vain osannut ehkä sanoa sitä tarpeeksi ajoissa. Olen pahoillani!

Ehkä Rasavilli pärjää, niinkuin minäkin olen, kun olen ensimmäinen ja Rasavillillä ei ole (lapsi)sisaruksia. Toivon todella niin! Ja jos kauungilta ei löydy rahaa terapiaan, niin minä maksan sen sitten. Toivon vain, että hän saa sitä, eikä vain säilötä. Ongelmat eivät katoa niin, päinvastoin..riski vain kasvaa.