Miten voin koskaan muuttaa täältä?

Itsun rappusilla, ämpäri jalkojen juurella. urkit uuteen asuntooni, sinne mihin olen luvannut ottaa sinut, jos menetät asuntosi. Vanhat asukkaat eivät ole viellä poistunee, vaikka meidän olisi pitänyt jo päästä siivoamaan.

Illalla seisomme parvekkella tupakalla ja kerrot hölmöjä vitsejäsi. Me nauramme sinulle ystäväni kanssa. Olet siivonnut ja näyttänyt meille miten sen voi tehdä viksusti. Ja meillä molemilla on sentään kolme lasta! Mutta sinä tiedät, miten asiat hoidetaan.

Ajans inut takaisin sairaalaan illalla. Ensin käyn hakemassa Mäkkäristä sinulle ruokaa. Saat poikkeusluvan syödä, vannotan, ettet kerro miehelleni ja ettet sotke. Se on ensimmäinen ja jää myös viimeiseksi kerraksi, kun meidän autossa saa syödä. Istut keskipenkillä ja katsot DVD:tä.

Katselen miten menet sisään. Naurahdan kaverilleni "On se ihan pöhkö, mutta ihana." Olen niin kiitollinen, kiittelin sinua autossakin. Se oli outoa, mutta tuntui tärkeältä. Jos olisin silloin tiennyt, olisin sanonut paljon enemmän, niin paljon enemmän. En nähnyt sinua enään koskaan sen jälkeen, kun sairaalan ovi sulki sinut sisäänsä.

Tänään, täällä on kuulunut omituisia ääniä. Vähän väliä käyn tarkistamassa, onko joku muu hereillä, kuka metelöi. Makuuhuoneessa mies näpyttelee tietokonetta, mutta kun menen sinne, hän kuorsaa. Olohuoneessa joku räpeltää DVD soitinta, mutta täällä olen vain minä. Aivankuin tämä asunto tietäisi ja aivan kuin se myös protesoisi. Miten sinä voit jättää minut? Monena kertana, kun menen tupakalle, en tunne itseäni yksinäiseksi. Seison lähellä paikkaa, jossa Sinä seisoit ja tuntuu kuin olisit siinä. Kun katson aputasoomme ja minulla on ikävä, voin kuvitella sinut siinä, rätti kourassa, kertomassa typeriä vitsejäsi. Kun menen kylpyhuoneeseen, voin nähdä sinut juuriharjan kanssa saunassa, puhdistamassa laujteita ja manaamassa. Pikkuvessassa näyttämässä, miten vessoja pestään tehokkaasti ja nopeasti, ja minut katsomassa vierestä, kun pikkuveli näyttää. Ja nyt, minun on njätettävä tämä asunto. Olen innoissani, mutta silti...tuntuu kuin menettäisin Sinut lopullisesti. Tästä on yli kaksi vuotta. 8.3 2005. En käynnyt haudallasi, kun kaksivuotta tuli täyteen. Suunnittelin kyllä, mutta en vain voinnut. Liian surullista, liian tyhmää.

Olen unohtanut ja olen iloinen siitä. Voi mennä viikkoja, puhun sinusta, kerron sinusta, mutta en muista, en kunnolla, että olet kuollut. Vielläkin sinä vain olet, enkä ymmärrä miksi! Joskus häpeän, että olet niin rakas. Mietin liioittelenko osaasi, sinua ja rakkauttani. Ja silti, tuntuu että sydän kuihtuu kasaan, koska en voi puhua sinulle, en nähdä, en olla lähelläsi.

Jos pääsisin ajasssa taaksepäin, aikaan jolloin joduit tammikuussa sairaalaan ja pyysin, ettet jättäisi minua yksin tänne. Jos voisin näyttää sinulle tämän kahden vuoden kipeän ja tuskan ja kertoa miten pahasti sinun kuolemasi koskisi minuun, olisitko nyt elossa? Olisiko minulla edes oikeus toivoa sitä?

Tänään minä tiedän mitä tarkoittaa lause: "Pelkäsin, etten selviä hengissä, nyt pelkään, etten kuolekkaan" vaikka en toivo kuolemaa itselleni, niin toisinaan tuossa lauseessa on koko raaka totuus siitä, mitä kuolemasi sai aikaan minussa. Joskus tuntuu, että olisi helpompaa olla selviämättä...armollisempaa.

Elämässäni menee todella hyvin, ikäväni vain syö minua joinakin päivinä, enemmän kuin se saisi.
Mutta rakkaudella on aina hintansa ja minä ainakin rakastin. Sitä Sinun ei tarvitse koskaan epäröidä.

Hyvästi veljeni, toivon, että saan sinut silti mukaani uuteen paikkaan.