Olen menossa naimisiin. Olin aina kuvitellut, että Sinä saatat minut alttarille. Isä ja toinen veljemme molemmat tuntuvat vain korvikkeelta. Kuvittelin aina, että tämän päivän sinä näkisit ja olisit vierelläni, kuten minä olisin sen päivän, kun Sinä astut avioon.

Äiti ei tule. Rasavilli on vihdoin otettu huostaan, mutta en ole varma, että sekään auttaa. Heidän tukenaan halutaan olla liikaa, eikä äiti ja hänen miehensä tahdo muuttaa elämäänsä. He kyllä puhuvat siitä, mutta mikään ei ole muuttunut.

Tekee niin surulliseksi, että edes jälkeesi, kukaan ei ymmärtänyt. Ei äiti, ei isä. Molemmat ovat kyllä yrittäneet. Mutta ehkä joskus, elämästä tulee liian vaikeaa?

Minulla on Sinua ikävä. Olen itkenyt kaikkien kappaleiden myötä, jotka tuovat sinut ja nuoruutemme mieleen. En silloin koskaan uskonut, että aikuisuudestamme olisi tullut tälläistä henkiinjäämis taistelua. Luulin aina, että elämä vain paranee. Että kaikki mitä koimme, oli tarpeeksi ja ettemme kokisi enään mitään suruja aikuisena, kun voisimme itse päättää mitä elämämme on. Mutta niinhän se ei ole. On hyvin vähän asioita, joista me voimme päättää, aikuisenakin.