Tästä ei ole niin kauaakaan, kun pohdin, kuinka menetyksestä selviää ja selviääkö siitä edes? Eikö se tarkoittaisi sitä, että ei enään surisi? Niin olen aina luullut, että menetyksestä selviää, kun ei enään sure. Sehän ei ole totta. Miten voi olla surematta, jotain tärkeää, jota menetti, ilman, että asia menettää tärkeyden? Ei kai mitenkään. Jos siis lakkaisin suremasta Sinua, tarkoittaisi se sitä, että en enään olisi pahoillani menetyksestäsi. Mietin, onko minussa jotain vikaa, kun viellä kahdenkin vuoden jälkeen suren ja ikävöin sekä tirautan niitä pieniä itkuja ikävöidessäni. Kuten kävi, kun työpaikallani minulle tuntematon ihminen puhui humeista, kuin ne olisivat pieniä iloja elämässä, jotka tekevät siitä hieman mielenkiintoisemman. Ei mitään vaarallista, vain harmitonta hupia. Kyseessä oli kovat huumeet, juurikin se huume, joka osaltaan oli auttamassa Sinun kuolemaasi. Ei ehkä yksinään, mutta yksittäisenäkin asiana Ecstasy voi pysäyttää sydämen, aiheuttaa äkkikuoleman. Sitä ei tarvitse välttämättä kokeilla, kuin kerran ja se jääkin ensimmäiseksi sekä viimeseksi. Sen jälkeen kokeilut tässä elämässä onkin kokeiltu, enempää kokemuksia ei tipu. Tämän olisinkin mielelläni kertonut ja paljon muutakin harmittomaan hupiin liittyen, mutta pidin suuni kiinni. Työpäivän voi viettää muutoinkin, kun juuttumalla loputtomaan väittelyyn siitä mikä on vaaralista ja mikä ei. Ja päätyä pattitilanteeseen sitten, kun jompi kumpi väsyy väittelyyn.

"Muista, että et koskaan koske huumeisiin, älä edes miedoimpiin, useinmiten ne eivät riitäkkään." sama virsi, jonka olen joskus lausunut sinullekkin sen ja sata kertaa. Katson Veljeen odottaen vastausta valistukseeni. "Oletko sä koskaan kokeillut huumeita?" Veli heittää kysymyksen vakavana. Vastaan lyhyesti ja rehellisesti kieltävästi.  Tiedän, että tupakka lasketaan yhdeksi huumeista ja yhdeksi vaarallisimmaksi, mutta minä en laske sitä huumeeksi, en sillä tavalla. "Mistä sä voit sitten tietää miten vaarallista esimerkiksi pilvi on, jos et ole itse koskaan kokeillut?" Veli hymyilee omalle nokkelalle kysymykselleen ja hetken minä kiroan teini-ikäisten, kaikki tietäviä nokkelia vastauksia. Ja tunnen itseni kaksikymmentä vuotta vanhemmaksi. "Sen verran olen nähnyt mitä niiden kanssa voi tapahtua, että en ole niin tyhmä, jotta lähtisin kokeilemaan, osuuko arpa minuun." 
Ihmiset ovat pudonneet kuudennesta kerroksesta ja selvinneet elossa, en silti kokeilisi, ellei vaihtoehtona olisi 100% varma kuolema, ennen aikainen sellainen.

Menetys on kai ikuinen prosessi, sen kautta joutuu prosessoimaan kaikkia niitä asioita, jotka koskettavat menetystä. Syitä ja seurauksia. Olen prosessoinut lapsuuttani, elämääni ennen ja jälkeen kuolemasi. Kaikkia asioita, jotka koskettivat elämääsi ja kuolemaasi. Olen prosessoinut menetystä peläten ja jopa toivoen, että se joskus katoaisi. Mutta voiko koskaan niin iso elämästä kadota? Ehkäpä läsnäolosi tämänhetkisessä elämässäni haalistuu, sen merkitys vähenee, mutta menetys ei. Joka päivä, kun kohtaan jotain uutta, hienoa tai huonoa, minä kohtaan myös sinun menetyksesi. Vielläkin on päiviä, jolloin sadasosan sekunnin mietin soittavani. Pienessä hetkessä päässä käy ajatus "Sinun täytyy saada tietää tästä." yhtä nopeasti todellisuus iskee päin. Jos jotain tiedätkin, niin minä en tiedä sinun sitä tietävän.

Yli kaksi vuotta ja taisin vasta muutama päivä sitten tajuta, ettei minun edes kuulu "selvitä" menetyksestä tavalla, jolla olen luullut siitä selviävän. On ihan ok. että puhun sinusta, on ihan luonnollista, että olen surullinen pois lähdöstäsi. Ei ole paha itkeä, jos ikävä tuntuu liian kipeältä. Ainut asia, joka minun täytyy tehdä, on hyväksya se, että asia on näin. Huolimatta siitä, että vielläkään en sitä tahdo tehdä. Hyväksyä kuolemaasi. Ehkäpä se on itsepäisyyttä ja vihoittelua elämälle, sellaista uhmaikäisen uhoa. Enpäs hyväksy, enpäs. Minä tiedän, että se johtuu ainoastaan ja vain siitä, että jos hyväksyn (mitä olen kuitenkin lakanut jo tekemään, enemmän kuin tahtoisin) menetykseni ja lähtösi, menettäisin sen pienen osan, jossa sinä viellä olet. Kun katselen oman pihan rappusilla tähtitaivasta ja ajattelen sinua, sekä kaikkea sitä, mitä jölkeesi on tapahtunut. Kerron mielessäni sinulle, missä mennään ja mitä kuuluu. Kuvittelen Sinut sinne jonnekkin kaukaisuuteen, kädet taskussa katselemassa alta kulmien huvittuneena hymyillen. Jos jotain positiivista pitäisi sanoa, niin et ainakaan vanhene päivääkään, et koskaan. Se on aika pelottavaa. Kun minä viellä 60-vuotiaana ryppyineni teen tiliä tapahtumistani, olet Sinä viellä se siloposkinen parikymppinen kuriton kakara, jonka perään sai aina soitella.

Kun ennen minulla oli puhelin aina mukana, ihan vain Sinun takiasi ja äänet päällä yölläkin, niin nyt on toisin. Puhelimeni on äänettömällä jatkuvasti ja nautin siitä, että en ole tavoitettavissa jatkuvasti. Menen äärimmäisyyksitä toisiin. Uhmaikäinen, menetykseni prosessoimisessa. Ihan niinkuin sekin, että, kun kerron muistojani sinusta tai ylipäätään puhun sinusta, unohdan puhua menneessä aikamuodossa, hävyttömän usein. Kenties olen kohta teini-iässä mentykseni ja Sinun kanssasi...