Miten ironista. Tarvittiin olutta, että hanat aukesivat. Minä itkin, istuin takapihan portailla, kädet silmillä ja päästin valtameren valloilleen. Ja se oli tunteiden tulva, hirmumyrsky, joka riepotteli sydäntä. Sukellus surun syövereihin, hapen haukkomista ja suolaisten vesipisaroiden virtaamista. 2-vuotta ja 7-kuukautta, ennen kuin minä pystyin suremaan ihan oikeasti. Ikävöimään, tuntemaan sitä phjatonta, kaameaa, epätoivoista ja mustaa tuskaa menettämisestä. Niin loputtoman mustaa, että sydän tuntui räjähtävän rinnassa, jos tuska yhtään kasvaisi. Seuravaana päivän (ja päivällä), kun heräsin, olin saada sydänhalvauksen peilinedessä. Silmät olivat melkein muurautuneet umpeen, turvoksissa, punaiset ja kerrassaan kamalat! En ole koskaan nähnyt itseäni niin hirveän näköisenä. Hetken kesti, että tajusin sen johtuvan itkusta, joka oli huuhtoa minut rappusilta alas aamuyön hiljaisina tunteina.

Ensimmäistä kertaa käsitin, miltä minusta tuntui, kun siviilipukuiset suruntuojat tulivat kotiini. He ampuivat minua sydämeen, suoraan keskelle. Raatelivat sen riekaileiksi, muussasivat sohjoksi...yhdellä ainoalla sanalla "On, on kuollut". Ojensivat minulle sysimustan säkin täynnä surua, niin painavan ja pelottavan, etten sitä säkkiä ole uskaltanut avata. En kunnolla, kuin vasta nyt. Ja olen puolet kevyempi. Sydämeni puolet ehjempi.