Lähestyn nyt asiaa ihan toilta puolelta, vaikak saattaa olla, että aiheuttaa kapinan. Mutta niin nyt teen. Ja poikkeuksellisesti käsittelen aihetta, joka ei koske omaa tragediaani, mutta kun jonnekkin nämä pohdinnat on kaadettava. Tämä blogini siis käyneen hyvin, kun käsittelee muutenkin kuolemaa. Ensiksi otan osaa jokaisen tuskaan ja suruun, jota tämä hirvittävä tapaus kosketti. Kirjoituksellani en halua vähätellä kenenkään kokemaa tai nostaa toisen suuremmaksi. Joten jos loukkaan jotakuta kirjoituksellani, pahoittelen sitä jo nyt, se ei ole ollut tarkoitukseni.

Minä mietin Pekka-Eric Auvisen vanhempia sekä hänen läheisiään. Miten he kokevat tämän ja miten he ovat jääneet syrjään tässä. Millaista on surra kuollutta lastaan, kun muut iloitsevat siitä? Millaista on yrittää selvitä surusta, kun moni ei sitä hyväksy? En ymmärrä, enkä edes yritä. Kokemuspohjani ei riitä siihen, eikä tämän surun käsittelyyn. Mediasta löytyy monta koskettavaa tarinaa uhreista, koululaisita ja opettajista. Äidistä, jonka lapset jäivät orvoiksi, rehtorista, joka oli sankari. Mutta yhden perheen tragedia on jäänyt vaille huomiota, kuvittelisin, että tämä perhe ehkä kärsii koviten. Heidän tragediansa on laitettu myyntiin, eikä sille heru muuta, kuin muiden surua ja menetystä. Minä näen mielessäni sen, kuinka kätilö kertoo lapsen olevan poika ja nostavan vastasyntyneen vanhempiensa nähtäväksi. Sen ilon ja riemun uudesta pienestä enkelistä, joka on silmäterä ja kallein asia maailmassa. Toiveet, joita omaan lapseen asetetaan. Miten hänen kanssaan käydään kalassa, opetetaan pyöräilemään ja kuinka hän ensimmäistä kertaa astuu koulutielle tai ottaa ensimmäiset aikuisuuden haparoivat askeleet. 

Ensimmäisinä hetkinä, kun lapsi syntyy syntyy myös vaisto suojella lasta kaikelta maailman pahalta. Kukaan meistä ei koskaan ajattele, että me ehkä joudumme suojelemaan maailmaa lapselta. Meille lapsen elämä on iso mahdollisuus, jota haluamme tukea kaikin mahdollisin tavoin. Elämä on edessä, emmemkä koskaan voisi kuvitella, että niin pieni ja viaton ihminen voisi elämänsä päätyttyä tuoda niin paljon tuskaa ja murhetta.

Olen varma, että he tahtoisivat saada kelloa käänettyä, miettivät mitä eivät huomanneet ja mitä olisi pitänyt? Mitkä oliva merkit ja mikä normaalia? Missä mentiin vikaan ja missä ei?Tämä on myös kova paikka muille vanhemmille. Voiko minun lapsestani olla sellaiseen? Voiko hän joskus kyetä tekemään asioita, jota minun mieleni ei hyväksy? Minä mietin tätä tänään omista lapsistani, jotka ovat lapsia ja viattomia sellaisia. Voiko olla, että jokin menee niin pahasti väärin, että he kykeisivät samaan? Voi. Voiko olla, että en huomaisi? Kyllä, sillä jo pelkkä ajatus jo nyt on niin mahdoton, enkä usko, että se koskaan muuttuu. Minulle he ovat enkeleitä, asioita, joita minun pitää suojella maailmalta. Ei maailmaa heiltä. Hälyttävät merkit, jotka minun pitäisi ehkä huomata, minä laittaisin teini-iän piikkiin. Nuoret ovat kovin mustavalkoisia ja vakaamukseltaan monesti ehdottomia. Heihin tulee särmää, joka on hyvin viiltävää, mutta hioutuu ajan kanssa. Se kuuluu kasvamiseen.

Otan osaa Auvisen perheen tragediaan ja toivon, että he selviävät siitä. Mikään, mitä poikanne teki ei siltikään vie pois rakkauttanne tai asioita, joita koitte. Ei hänen riemuaan ensimmäisen hampaan irtoamisesta tai hammaskeijun vierailusta. Ei ylpeyttä opittuaan pyöräilemään ilman appareita tai uimaan. Meille mulle ehkä poikanne oli hirviö, mutta teille hän varmasti oli rakas yksilö, jota olisitte tahtoneet auttaa kaikin keinoin. Voimia teille jaksaa tämä mediamyllytys ja toivon että ihmisillä on tarpeeksi ymmärrystä antaa teidän surra menetystänne rauhassa. Kun sytytin tänään kynttilän, sytytin sen myös teille ja teidän menetyksellenne. Voin sanoa, että olen päässyt vähemmällä. Syvin osaanottoni teille sekä muille, jotka suua tässä tapahtumassa osakseen saivat.

Sini Suru