Minun piti jo eilen kirjoittaa, hyvä että en. Tänään maailmani on keikahtanut ja kaikki eiliset ajatukset ovat muuttuneet. Puhuimme eilen serkkuni kanssa siitä, miten kurjaa on kun ei ole "äitiä". Jokaisessa humalassa, pullossa, oma äiti kuolee hetkeksi, lakkaa olemasta. Kun kuolemia on tarpeeksi, sitä erkanee, eikä pidä enään niin paljoa yhteyttä. Minäkään en ole soittanut äidilleni moneen päivään.

- Se on niin kurjaa, koska mutsi on ihana ja mukava, kun se on selvä. Mä olen varma, että kohta tulee se päivä, kun joku ilmoittaa, että se on kuollut. Ja sitten en voi enään koskaan puhua, enkä nähdä. Ja tajuan, että edellisestä kerrasta on muutama vuosi.
- Niin. serkku vastaa. Hetken me pohdimme, miten inhottavaa on, kun ei ole äidistä tukea ja turvaa. Illalla mietin, miten tahtoisin kysyä äidiltäni, kuinka teini-iästä selviää. Miten minä pärjään vuoden päästä, kun tyttöni on 13-vuotias ja pahimmat angstit pukkaa päälle, neljän vuoden putkessa. Sitten tajuan, että Äiti ei osaisi vastata. En minä ollut kotona, en kapinoinut. Olin unelma teini, joka ei tehnyt mitään pahaa ja ryhtyi äidiksi. Ensimmäiset harmaat hiukset äidilleni, luultavasti myös viimeiset. Minusta tuli teini ja heti "aikuinen". En kerinnyt kapinoida kuin vain nuorisokotia vastaan.

Eilen tyttäreni täytti 12-vuotta. Minä en osannut iloita hänen syntymäpäivästään. Ei, minä murehdin tätä vuotta, jolloin suurimmat harppaukset lapsesta teiniksi otetaan. Pian hän ei ole enään lapsi, hän on myös teini. Kamala teini, painajainen. Ja seuraavat vuodet ovat henkiinjäämistaistelua, jotta hän selviäisi aikuiseksi mahdollisimman vähin vaurioin. Ja minä en tiedä miten teiniä hoidetaan! Olen täysin hukassa. Kun hän oli pieni lapsi, 2-vuoden, minä tiesin. Riemuitsin, kun hän keräsi talvella lumikokkareita pulkkaan ja hoivasi "luminukkeja". Jätimme nuket kaupan ovelle odottamaan, että tulisimme ja hyvästelimme ne ennenkuin menimme kotiin. Kävelimme kesällä illalla merenranalla käsikädessä ja selitin elämän ihmeitä pienelle ihmiselle, jolla oli niin vähän kokemusta maailmasta ja niin moni asia oli uutta. Minä tiesin, että pientä lasta piti pussata, halia ja helliä, kantaa sylissä ja olla kärsivällinen. Opin sen äidiltäni. Hän opetti, että vauvat pitää hukuttaa suukkoihin, eikä niitä koskaan voi antaa tarpeeksi. Että heidät pitää helliä sylissä "piloille" eikä sekään riitä pilaamaan lasta. Että lapsen kanssa piti hullutella ja hassutella, niin, että yksikään hymy tai nauru ei jäisi hymyilemättä/nauramatta. Vaikka minun äitini ei ollut maailman paras, opin häneltä maailman parhaat keinot hoitaa pientä lasta. Mutta en teiniä. Ja eilen minä murehdin äidittömyyttäni, sekä teini-ikääni, joka meni ohi ennenkuin se kerkesi alkamaankaan. Sekä sitä, ettei ollut ketään aikuista, joka olisi antanut minun olla teini. En voinut olla sitä nuorisokodille, enkä siaisperheelle. Siaisperheessä minä taistelin, mutta melkeinpä vain oikeudesta olla minä ja tulla hyväksytyksi sellaisena kuin olin, lapsena/nuorena, joka ei ollut syyllinen rikkonaiseen elämäänsä. Nuorisokodin sääntöjä lakkasin kunnioittamasta, kun tulin raskaaksi. Jos minusta oli huolehtimaan lapsesta oli minusta oltava myös aikuinen huolehtimaan itsestäni. Ja koko laitos menetti merkityksen elämässäni. Se oli vain jotain, josta ei oikein enään tarvinut välittää. Onneksi omahoitsuni Sinikka (jos luet tätä, niin kyllä, minusta tuli hyvä äiti, niinkuin uskoitkin ja lapsia on tullut lisää) jaksoi uskoa minuun ja taistella ja sai lopulta minutkin tajuamaan, että oli sääntöjä, joita piti noudattaa, vaikka ne tuntuivatkin typeriltä. Se kuului siihen aikuisuuteen, jota niin nopeasti ja niin nuorena tavoittelin.

Tänään minä kuulin, että tädilläni on elinaikaa muutama viikko. Hänen sairautensa on syönyt elämän kropasta niin pahasti. On enään ajan kysymys milloin. Huomenna, viikon päästä vai kahden? Miten pitkään hän jaksaa taistella vastaan, tietäen kuitenkin häviävänsä taistelun. Ja silloin minä tajusin sen. Ei voi olla mitään niin surullista, kuin se, että joutuu jättämään oman tyttärensä selviytymään yksin teini-iästä. Kuolla, tietäen, että ei voi edes yrittää luotsata toista ehjänä aikuisuuteen. Ja sen, miten kamalaa olisi, jos pitäisi selvitä teini-iän läpi ilman äitiä. Kyllä, äidistäni oli toisinaan apua ja häneltä pystyi kysymään. Ei heti, mutta ehkä muutaman viikon päästä, kuukauden. Toisinaan, vaikkakin ei aina, hän oli paikalla ja auttoi minkä osasi. Minun tätini, hän voi vain toivoa, että hänen tyttärensä selviytyy pahimmasta myräkästä, tietäen, että sitä ei helpota kalvava suru äidin menetyksestä. Hän on 13-vuotias, teini-iän kynnyksellä, ja tarvitsisi ehkä kipeiten äitiään taistelu kaverikseen sekä ymmärtääkseen myöhemmin, miten paljon ja millä tavoin hänen äitinsä rakasti häntä silloin kun hän luuli toisin.

Minä pääsen näkemään, kun lapseni kasvaa, muuttuu aikuiseksi. Näen ne asiat, joita eniten pelkään, mutta jotka myöskin saavat minut olemaan ylpeä lapsestani, kun hän pakkaa ensimmäisiä tavaroita vietäväksi omaan kotiin. Voi olla, että kaikki menee pieleen, mutta olen ainakin saanut mahdollisuuden yrittää. Se on parempi kuin ei mahdollisuutta ollenkaan.

Olen surullinen, että voin olla näin onnellinen.