luulin, että olisi helppoa kohdata kuoleva, mutta järkytyn näkemästäni. Tädin maha on turvonnut ja hän on vanhentunut kymmeniä vuosia muutamassa viikossa. Justiinsahan me törmäsimme kaupassa ja hän pyysi luoksensa syömään lettuja. Mutta meillä oli sauna ilta ja lapset odottivat limua sekä makkaraa. Nyt täti makaa sohvalla, mahan on turvonnut ja hän näkee ihmisiä, joita me emme. Puhuu itsekseen ja toisinaan meille. En osaa enään sanoa mitään. Yritän helpottaa oloa, tietämättä miten. Tarjoan juotavaa. Lupaan katsoa hänen tyttärensä perään, vakuutan, että hänen ei tarvitse huolehtia, me pidämme huolen hänestä.

Tädin lapset tulevat ja me kaikki purskahdamme itkuun. Me kuuntelemme, miten he jättävät hyvästejä äidilleen. Kertovat, miten hän on ollut maailman paras äiti, vakuuttavat, ettei hänen tarvitse huolehtia, he pärjäävät, heillä menee hyvin. Tunnen itseni hirveäksi ollessani siellä. Tuntuu, etten kuulu. Olen tullut tekemään itsestäni tärkeän, toisen kuolemalla. Aivan niinkuin jotkut Sinun kanssasi. Tunnen itseni hirveäksi ja avuttomaksi. En tiedä mitä sanoa ja yritän kuitenkin.

Kun kerron tätini tyttärelle, etä hänen äitinsä kuolee, purskahdan itkuun, enkä pysty lopettamaan. Mietin vain, miten kamalaa olisi, jos minä joutuisin jättämään oman tyttäreni. Me olemme kaikki siellä tukemassa heitä ja jättämässä hyvästejä, helpottamassa lähtevän oloa. Äiti rauhoittelee minua, hän pysyy vahvana, kun minua pelottaa. Hän tietää mitä tehdä. Kaikki tädit, he ovat siellä ja tekevät olosta paljon helpompaa, me kaikki helpotamme toisiemme oloa. Olen iloinen, että kuulun tähän sukuun. On ihanaa, että tääläisellä hetkellä me osaamme turvata toisiimme. Serkku pitää langat käsissään, ja tädit ovat helpottuneita, että hän on siellä, hän tietää mitä tehdä. Hän on ammattilainen.

Minä en osaa lohduttaa tädin lapsia, mutta olen iloinen, että he saavat mahdollisuuden jättää hyvästit, että heidän äitinsä kuulee, tietää heidän olevan siinä.

Huomaan taas, että olen viimeisenä vuotena ollut tekemättä asioita, joita olisi pitänyt. Nyt on vain liian myöhäistä. Tämä täti ei ollut minulle läheinen eikä kovin tuttu, ennenkuin me muutimme hänen lähelle. Viimeisen vuoden olemme nähneet useammin, kuin olen nähnyt monia tätejäni muutamiin vuosiin. Minä tiesin, että hän on kipeä, mutta en tiennyt miten pahasti. Ei kukaan meistä. 

Tänään hänen sairaalavuoteensa vieressä on ystävät ja sukulaiset, huomenna elämä taas jatkuu. Tämä meidän sekava yhteisömme on vahvistunut taas hieman vastoinkäymisien edessä, osoittanut, että huolimatta vioistaan, siinä on myös puolia, jotka saavat olemaan iloisia, kun voi kuulua siihen. Ja osaan taas olal kiitollisempi perheestäni,e lämästäni ja siitä, mitä minulla on ja mitä saan pitää lähelläni. Olen onnekas.