Tästä vuodesta tuntuu tulevan kuoleman vuosi. Ihmisiä kuolee, jotka tavalla tai toisella koskettavat minua. Eivät yhtään niin kipeästi, kuin veljeni kuolema, eivät edes lähelle. Mutta ne saavat käymään läpi kuolemaa, joka kohtasi minut 2005. Nyt kun katson sinne, minusta tuntuu, että myös minä kuolin silloin ja palasin elämään eri ihmisienä.

Isäni soitti tänään. Hän oli saanut kirjeen kaupungilta, että hänen isänsä oli kuollut. Minun Ukkini. Tuo mystinen mies, jonka tiedän olleen taitelija, pudonneen kerrostalon parvekkeelta ja ja selvinneen hengissä ihmeen kaupalla. En ole koskaan nähnyt häntä. Olisin tahtonut ja siitä puhuttiinkin, mutta siitä ei sitten koskaan tullutkaan mitään. Hän jätti perheensä, kun isäni oli pieni. Muistaisin, että hän ei ollut aina mikään lempeä mies, vaan kaatoi kuppia kiitettävään tahtiin ja oli humalapäissään äkkipikainen. Varma en ole, emme ole aikoihin puhuneet ukistani. Tiedän hänen nimensä ja toisinaan, kun näen taluja, katson singeeraukset. Minä tiedän miltä ukkini singeeraus näyttää. Muistan jopa hänen taulunsa mummulan seinällä. Katselin sitä useasti ja harmittelin, että en osannut piirtää yhtä taitavasti, kuin ukkini. En tiedä mihin tuo taulu joutui, kun mummini kuoli, mutta sillä oli arvoa mummille. Se oli aina paraatipaikalla olohuoneessa.

Kun puhuin isäni kanssa (joka oli sen verran humalassa, että hänen puheestaan oli vaikea saada selvää), mietin miten surullista oli, että kun hän monen vuoden päästä kuuli isästään, kuuli hän pelkän hautajais kutsun. Vaikka isä sanoi, että ei se hänelle surullinen asia ollut, kuulin kyllä, että se oli. Jokainen lapsi kaipaa vanhempaansa, aikuisenakin. Minähän sen itse tiedän..ja vanhempani ovat viellä läsnä..edes jollain tavoin. Minä saan pitää heidät vierelläni, eikä tarvitse jossitella, kuvitella tai ihmetellä. Tiedän milaisia he ovat ja millainen elämä on heidän kanssaan. Aina en välittäisi, mutta kuitenkin tiedän. He ovats iinä ja minä rakastan heitä, yhtä paljon kuin vihaankin. Olen onnellinen heistä vaikka joskus olisin valmis adoptoimaan itselleni uudet vanhemmat.

Tänään mietin, miten onnekas olen, kun minun vanhempani ovat lähellä. Kun heistä on muutakin, kuin kirje kaupungilta. Kun on muistoja. Hyviä ja pahoja. Yhteistä taipaletta, jotain mitä ajatella, sitten kun he ovat menneet. Että tunnen heidät. Olen onnekas. Onnekkaampi kuin oma isäni.

Olen nähnyt paljon unia, missä isäni kuolee, viimeaikoina. Ne ovat olleet häiritseviä ja todentuntuisia. Yhdressä unessa esiintyi veljeni, joka ei tuntenut minua. Hän esitteli itsensä ja kertoi olevansa isäni lapsi. Minä tunsin ja muistin hänet, mutta hän oli unohtanut minut. Aamulla oloni oli outo ja todella surullinen. Jos on kuoleman jälkeistä elämää, unohtaako silloin elämänsä ennen kuolemaa?